Välillä tarvitaan myös järjestelmää.
Teatteriohjaaja Kristian Smedsin punk-oopperassa 12 Karamazovia katsojia vedetään välillä lavalle esiintymään, välillä katsojat taas osallistuvat näyttelijän kivittämiseen. Siinä missä Dostojevski rakensi Karamazovin veljekset -romaanissa syviä ja monimutkaisia henkilöhahmoja ja teemoja, Smeds pistää näytelmässään tematiikan pirstaleiksi.
Välillä tarvitaan myös järjestelmää. Kesän lopussa Esa-Pekka Saloselta kysyttiin, mikä on tehnyt suomalaisista kapellimestareista niin arvostettuja maailmalla. Salosen mukaan syynä oli yksinkertaisesti se, että Suomessa oli päätetty panostaa 1960–70-luvulla musiikkikoulutusjärjestelmään – siis korkeakulttuuriin.
Salonen väitti, että oireita uskon heikkenemisestä tähän järjestelmään on näkyvissä oikealla ja vasemmalla, perussuomalaisissa ja punavihreissä. Totta. Aika moni vihaa klassista tai ylipäätään käsitettä ”korkeakulttuuri”.
Siinä sivussa Salonen arvosteli myös ministeri Arhinmäkeä. Sen siivillä mediassa on kiistelty, minne Arhinmäen pitäisi mennä tai olla menemättä.
Salosen mukaan Suomen erityispiirre on ollut se, että meillä kulttuuri ei ole ollut pelkästään yläluokan antamaa almua työväenluokalle vaan ”yhtenäiskulttuurin” tuotos. Salonen pelkää, että tällaista henkistä tukea ei välttämättä löydy enää tulevaisuudessa. Siksi tätä hänen mielestään ”vasemmistolaista” systeemiä pitää puolustaa jo etukäteen, vaikka mitään leikkauksia ei olekaan tehty.
Salonen yritti siis puolustaa tasa-arvoista ja ”vasemmistolaista” musiikkikulttuuria, mutta punavihreät loukkaantuivat kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäen puolesta. Kolumnistit alkoivat irvailla näyttäytymistä rakastavalle oopperayleisölle ja pystyyn kuolleelle klassiselle musiikille.
Ja kuitenkin juuri Salonen on tehnyt diivailematta Suomessa lähes kaiken, jotta klassiselta musiikilta voisi repiä sen paskantärkeän pönötysasenteen pois.
Keskustelun taustalla häilyy kysymys, pitääkö myös vasemmistolaisessa ajattelussa ja yhteiskunnassa olla korkeakulttuuria.
Totta kai pitää. Itse en usko, että käsitteistä korkea ja matala voisi päästä kokonaan eroon. Samanlaiselle ajatukselle perustuvat yhtä lailla yliopistot, joissa annetaan ”korkeampaa” opetusta.
Jos yliopistot ja korkeakulttuuri toistaisivat yksi yhteen taloudellisen yläluokan maut ja tottumukset, meillä olisi ongelma. Tämä ei ole kuitenkaan tilanne Suomessa eikä yliopistoissa – vielä. Sitä kohti voidaan ajautua kuitenkin kovinkin helposti, jos korkeakulttuuri jätetään taloudellisen eliitin määriteltäväksi.
Siksi myös meidän vasemmistolaisten pitää olla määrittelemässä korkeakulttuuria, vaikka matalakulttuuri on yhtä lailla tärkeää. Punk ei aina riitä.
Kimmo Jylhämö
