Teksti Teppo Eskelinen

Taistelu jääkarhua vastaan, eli avoin kirje vasemmistolle.

Älkää kutsuko tappiota torjuntavoitoksi. Torjuntavoitto on käsite, joka on parasta jättää alkuperäisille keksijöillensä, todellisuudesta vieraantuneille fasisteille.

Jos häviää vain vähänlaisesti kaikkien paitsi yhden hävitessä, häviää silti. Jos sanotaan, että vasemmisto itse asiassa voitti koska se hävisi vain vähän, tullaan sanoneeksi että persujen menestys oli luonnonlainomainen tapahtuma tai että persut ovat jotenkin asetelman yläpuolella. Tämä on järjetöntä. Toverit hyvät, mihinkään maailmankaikkeuden syvärakenteeseen ei ole kirjoitettu että vasemmisto voi hävitä vain oikeistolle. Vasemmisto voi hävitä kenelle tahansa, ja kun se häviää, on kysyttävä, miksi se hävisi.

*****

Vasemmisto toki näyttää uskottavammalta kuin aikoihin. Poliittiselle puolueelle voi pitää jokseenkin tärkeänä, että sillä on jonkinlainen idea – johdonmukainen poliittinen visio, eikä pelkästään perinteen arvo suojeltavanaan. Hyvä uutinen on, että ihmisillä on tapana aistia, kenellä tällainen idea on. Huono uutinen on, että ideat jalostuvat hitaasti toimintakulttuuriksi, ja toimintakulttuuri hitaasti kannatukseksi, ja homman voi mokata missä tahansa välissä. Ainakaan ei kannata hermostua siitä, että hyvä fiilis ei tuo välittömästi äänivyöryä. Silloin mokaaminen on lähes varmaa.

Tämä uskottavuus ei ole itsestään selvää. 1990-2000 -lukujen taitteessa, kun opiskelin yliopistossa, vasemmistolainen opiskelijatoiminta näytti todella oudolta. Se näytti yleishyvistelevältä ja harmittomalta järjestötoiminnalta, jonka yhteydessä harrastettiin outoa ”itseironista” Lenin-symboleilla kikkailua – kuin jostain käsittämättömästä syystä agitproppia laulava Reilun kaupan maistatus. Eikä minusta tullutkaan vasemmistolaista opiskelija-aktiivia.

Vielä neljä vuotta sitten muistan kuunnelleeni Martti Korhosta televisiossa toistamassa lausetta ”viesti ei mennyt perille” ja miettineeni, että ennen viestinviejän ampumista selkään kannattaisi varmistaa että viejälle tuli varmasti laitettua se viesti mukaan.

Joka tapauksessa juuri nyt on syytä miettiä, miksi tämän ajan pikkufasistit eivät tarvitse torjuntavoiton kaltaisia pseudokäsitteitä kuvaamaan suosiotaan.

Aloitan jääkarhusta.

*****

Kaiken mentyä pieleen Islannin pankkisektorilla, maassa oli aika järjestää kunnallisvaalit. Jon Gnarr -niminen koomikko perusti puolueen nimeltä Besti Flókurinn (Paras Puolue). Puolueen keskeinen vaalilupaus oli hankkia Reykjavikin keskustassa sijaitsevaan koirapuistoon jääkarhu. Besti Flókurinn voitti Reykjavikin kaupunginvaltuustoon yksinkertaisen enemmistön.

Jokainen tietysti ymmärtää, että näin ei käynyt lupausten järjettömyydestä huolimatta, vaan juuri siksi. Ääni Besti Flókurinnille oli keskisormi koko järjestelmälle, ja ennen kaikkea keskisormi joka ääntenlaskijan olisi pakko laskea.

Suomessa huhtikuussa 2011 poliittisesti kiinnostavimman kysymyksen voi muotoilla näin: kuinka suuri osa perussuomalaisten kannatuksesta johtuu perussuomalaisten arvojen kannatuksen noususta, ja kuinka suuri osa on ääniä jääkarhulle? Siitähän kai Soinin suosiossa on pitkälti kyse: jäsentymättömästä anti-asenteesta.

Tämä on olennaista siksi, että kukaan ei äänestä jääkarhua kahdesti. (Toki jääkarhun lupaajaa voi äänestää muista syistä, mutta silloin asetelma on toinen.)

*****

Jääkarhun lupaajista tekee ongelmallisia se, ettei heitä vastaan voi taistella. He kieltäytyvät siitä puhetavasta ja merkityskentästä, jota muut käyttävät. On turha sanoa, että Islannin vihreällä vasemmistolla on Kansallispuoluetta parempi idea pankkikriisin ratkaisemiseen. Se on totta, mutta sillä ei ole väliä.

Kiinnostavinta on se, miksi jääkarhua halutaan äänestää.

Islanti saattoi romahtaa, mutta on Suomikin monella tavalla romahtanut. 1990-luvun alussa aloitettiin lamasta selviämisen politiikka valitulla tavalla. Se merkitsi noin viidesosan väestöstä työntämistä syrjään: työttömiksi tai de facto työttömiksi, velkaisiksi, marginaaleihin, pärjäämään jotenkin.

Olennaista tässä on huomata, että syrjään työntäminen ei ole vain taloudellista vaan myös ja jopa ennen kaikkea kulttuurillista. Se on prosessi, jossa ihmiselle sanotaan, että sinulle ei enää ole paikkaa vallitsevassa tarinassa (koska olet syrjäseudulla/pitkäaikaistyötön/rasite valtiontaloudelle/osa kohtaanto-ongelmaa tms).

Valitettavasti vasemmistolla on tiettyjä vaikeuksia ymäärtää tätä. Vasemmistolainen (marxilainen) perusajatus on suhtautua ongelmiin taloudellisina jakokysymyksinä eikä huomata sitä, että ihmisille usein paljon raskaampaa on menettää subjektiviteettinsa, itsekunnioituksensa ja paikkansa tarinassa. Parhaat ”been there” -kronikoitsijademarit, kuten Arja Alho, ovat oikein hyvin analysoineet, miten Lipposen aikana aloitettiin nykyinen eriarvoisuuden tuotanto. Lääkkeeksi tarjotaan kuitenkin vain prosessin kääntämistä – sosiaalisempaa politiikkaa. Entäpä jos se ei riitä?

Vasemmisto sortuu tässä huomaamattaan ekonomistiseen ihmiskuvaan, jossa ihmisten motivaatioperustan katsotaan tyhjenevän taloudellisten etujensa ajamiseen. Kysymys, joka jää vastaamatta, on tällöin: entä jos mahdollisuus kerrankin ”näyttää niille” on syrjäytetyille ja unohdetuille paljon tärkempää kuin kymppi kuussa lisää tukeen? Vastaukseksi jää vain ekonomistin ärtymys: eivät ymmärrä omaa etuaan.

*****

Koska mauttomat analogiat ovat parhaita analogioita, kehotan ajattelemaan terrorismia. Mitä tulisi tehdä? Oikeistolainen vastaus: ammutaan ne. Vasemmistolainen vastaus: lisää kehitysapua. Oikeiston väkivaltafantasiat ovat tietysti sairaita, mutta pitäisikö myöskään ajatella että raha on jotenkin järkevä vastaus terrorismiin? Ei kai kysymys ole rahasta, vaan kunniasta: mahdollisuudesta kirjoittaa itsensä sisään maailmanhistorian tarinaan, reaktiosta totaaliseen puheoikeuden viemiseen.

Lopettaakseni mauttoman analogian, suosittelen käymään perussuomalaisten kannatusalueilla. Jos HKL-vyöhykkeeltä poistuminen tuntuu epämukavalta, Kontulan uimahallin sauna välttää hyvin. Siellä tiedetään kyllä, että sossurahaa ei ole välttämättä tulossa lisää, mutta ollaan jumalauta olemassa jollain aivan uudella tavalla.

Kysymys vasemmistolle: miten vasemmiston kautta otetaan paikkansa kertomuksessa, sen lisäksi että saavutetaan lisää liksaa? Tämä ei tietenkään koske ainoastaan nykyisiä perussuomalaisten kannattajia, vaan monia ryhmiä joiden yhteiselle kokemukselle ei ole toimivaa ilmaisukanavaa.

*****

Ongelmana on toki myös se, että vasemmisto on turhan kiinnostunut mahdollisista asioista. On nimittäin niin, että globaalitalouden hallintaan liittyvät näkökohdat, virkamiesvaltaisuus sekä kapitalismille ominainen rahoituksen tulevaisuusperspektiivi aiheuttavat sen, että politiikassa juuri mikään ei ole mahdollista. Kaikki tiedetään etukäteen, myös politiikan tulevat sisällöt. Siksi jos ylipäänsä haluaa muuttaa mitään, on syytä vaatia muutosta, joka nimenomaan muovaa niitä puitteita, joissa ”mahdolliset asiat” tapahtuvat.

Politiikka onkin muuttunut kamppailuksi siitä, mikä ylipäänsä on mahdollista. ”Vastuu” taas merkitsee kulloisenkin valtionvarainministeriön johdon linjan allekirjoittamista.Ihmiset aistivat tämän, ja siksi menestyvän politiikan kertomuksen on oltava: ”mahdoton tuli mahdolliseksi”. Mikään tai kukaan mahdollinen ei vaan ole kiinnostavaa.

Persujen suosion salaisuus on juuri siinä, että heidän suurvoittonsa oli mahdotonta. He vaativat järjettömiä esimerkiksi suhteessa EUhun, valmiiksi kirjoitettuun tarinaan. He voittivat vastustajan, jonka voittaminen on mahdotonta, gallupin.

Samoin mahdotonta oli Halosen presidenttiys vuonna 2000, ja juuri siksi hän voitti. Yhdysvalloissa ei enää muunlaisia demokraattipresidenttejä osata valitakaan kuin mahdottomia: mormoni Carter, Arkansasin kuvernööri (vrt. Lieksan kulttuurisihteeri) Clinton, musta Obama…

Vasemmistossa on vielä valitettavan paljon kuvitelmaa, jonka mukaan on vaadittava ”realistista”, ja valitettavan vähän ymmärrystä siitä, että tällöin ei vaadita yhtään mitään. Oli kyse sitten ”työtä ihan kaikille” -linjasta tai elämiseen riittävä perustulo -linjasta, tärkeintä on keksiä miten mahdoton kuvaillaan.

Lopulta vain ideoilla on väliä.