Zimbabwen parjattu maareformi ei ollut katastrofi maataloudelle.

Zimbabwessa toteutui vuosina 1998–2001 Afrikan historian suurin maareformi, jossa itsenäisyyssodan veteraanit valtasivat maatiloja valkoisilta suurtilallisilta. Tuoreessa teoksessaan tutkijaryhmä osoittaa valtausten hyödyn maataloustuotannolle. He toivovat Zimbabwesta mallia myös muille kehitysmaille.

Aluksi Zimbabwen itsenäisyystaistelijoiden maavaltaukset jäivät vaille hallituksen tukea. Kolme vuotta myöhemmin presidentti Robert Mugabe muutti kantaansa, ja hallitus laillisti jo tapahtuneet valtaukset.

Mugaben päätös johti Zimbabwen kansainväliseen eristämiseen, jonka eturintamassa häärivät brittiläiset ja amerikkalaiset poliitikot. Maareformi tuomittiin katastrofiksi, jossa tuotanto romahti, valkoiset viljelijät menettivät maansa ja mustat työläiset työnsä. Koko Zimbabwen talouden romahdus ja vuosien 2007–2008 ennätyksellinen hyperinflaatio selitettiin valtauksien aiheuttamiksi.

Zimbabwe Takes Back its Land -teoksen kirjoittajat Joseph Hanlon, Teresa Smart ja Jeanette Manjengwa vakuuttavat, ettei talouslama johtunut valtauksista vaan setelirahoituksesta ja taloussaarrosta, jolla länsimaat rankaisivat Zimbabwen hallitusta.

Kirjoittajat vahvistavat zimbabwelaistutkijoiden Prosper Matondin ja Ian Scoonen hiljattain julkaisemat tulokset: tärkeimpien viljelykasvien, kuten maissin ja soijan, tuotanto on palannut lähes valtauksia edeltävälle tasolle. Aiempaa pienemmät tilat työllistävät nyt miljoona ihmistä, mikä on neljä kertaa enemmän kuin ennen reformia.

Tulokset perustuvat tilastoaineistoon sekä vuosien 2010–2011 kenttätyöhön, jossa tutkijat haastattelivat viljelijöitä näiden omilla tiloilla.

”Zimbabwe on nyt ottanut maansa takaisin eivätkä sen uudet haltijat suostu maareformin perumiseen”, kirjoittajat kiteyttävät.

Mugabe ja hänen puolueensa Zanu-PF jarruttivat itsenäisyystaistelijoiden vaatimaa maauudistusta lähes kaksi vuosikymmentä. Vielä 20 vuotta itsenäistymisen jälkeen pieni valkoinen vähemmistö omisti neljänneksen maasta, ja vain nelisentuhatta perhettä piti hallussaan parhaita viljelysmaita.

Ennen reformia kansainvälisten valuuttajärjestöjen ja avunantajamaiden ajamien vapaaehtoisten maakauppojen seurauksena 7 5 000 veteraania oli saanut maata viljeltäväksi. Todellinen tarve viljelysmaalle oli moninkertainen. Vuonna 1998 turhautuneet veteraanit ryhtyivät toimeen ja valtasivat tehokkaasti 4 000 maatilaa.

Länsimaissa valtauksista maalattiin väkivaltainen kuva. Kirjoittajien mukaan väkivaltaa ei voi verratakaan toisen maailmansodan jälkeisen uudelleenjaon tapahtumiin. Silloin Britannian puolella taistelleet valkoiset sotaveteraanit saivat maata Etelä-Rhodesian ”eurooppalaiseksi” julistetulta maalta ja ajoivat noin 100 000 mustaa viljelijää kotiseuduiltaan.

Reformoitujen tilojen tuotanto on nyt 80–90 prosenttia valtauksia edeltäneestä tasosta. Samoin kuin brittiläisillä kolonisteilla kului sukupolven verran aikaa saavuttaa uudistusta edeltänyt tuotantotaso, myös vuoden 1998 maareformi tarvitsee lisäaikaa.

Kirjoittajat ennakoivat, että pienellä tuella viljelykset voivat nousta täyteen kukoistukseen kymmenen vuoden sisällä. Se merkitsisi maatalouden huikeaa menestystarinaa eteläisessä Afrikassa ja voisi vaikuttaa laajasti Afrikan maiden ja avunantajien maatalous- ja kehityspolitiikkaan.

Mosambikissa on herättänyt huomiota tutkijoiden havainto siitä, että pienet ja keskisuuret tilat ovat parantaneet tuotantoaan parhaiten. Toisin kuin Zimbabwessa, Mosambikissa on pyritty maataloustuotannon kasvattamiseen vuokraamalla suuria maa-alueita monikansallisille agrobisnes-yhtiöille. Vaikka pienviljelijöitä on yli 70 prosenttia väestöstä, heiltä ei odoteta merkittävää panosta maan ruokahuoltoon.

Kirjoittajien mukaan Zimbabwen esimerkki osoittaa, että suurtiloihin keskittyminen ei kannata, vaan maataloudessa tulisi keskittyä pientilojen tukemiseen.

Kirjoittaja tutkii & kirjoittaa Mosambikissa. www.unissakavelijamaasta.blogspot.com

Hanlon, Manjengwa & Smart: Zimbabwe Takes Back its Land. Jacana Media 2013. 245 s. Neljä tähteä.

Janne Rantala