Näytelmä Friedrich Nietzschen elämästä toimii kuin kellopeli.

Friedrich Nietzsche (1844–1900) on modernin eurooppalaisuuden ikoni. Nietzschen individualismi kaikui vuosisadanvaihteen aatteellisissa keskusteluissa aina Suomessa asti, ja hänen kirjoituksiaan omiin tarkoituksiinsa käyttäneet natsit antoivat 1930- ja 40-luvun Saksassa

Nietzschen nimelle pysyvästi kolkon kaiun. Zarathustra kuluu aina yhä uusien itseään etsivien teinien käsissä. Mitä uutta voi sanoa miehestä, josta on tullut aikakautensa tunnuskuva?

Seppo Parkkisen näytelmäteksti Berg heil! Nietzscheläisiä vaelluslauluja on loistava. Sen sijaan, että se pyrkisi sanomaan jotain aivan uutta, se tutkii, miten Nietzsche-myytti on aikanaan rakentunut. Tekstissä limittyy toisiinsa monta tasoa.

Välillä lavalla nähdään aatteiden kamppailua, ja välillä fokus on Nietzschessä ihmisenä: rakastajana, poikana ja veljenä. Paikoittain keskitytään Friedrichin sisareen Elisabetiin, joka veljensä varjosta ponnistaa tämän vartijaksi. Neljään tuntiin mahtuu paljon, ja vaihtelu pitää katsojan valppaana.

Näytelmä perustuu erilaisiin aikalaisdokumentteihin, joita ovat esimerkiksi Nietzschen kirjoitukset, hänen läheistensä kirjeet ja arkistoaineistot. Parkkista on kiinnostanut erityisesti Elisabet Nietzsche.

Vuonna 1894, kun Friedrich vielä eli, Elisabet rakensi veljensä ympärille arkiston. Arvovieraat saivat kurkistaa huoneeseen, johon mielen sairauteen vajonnut filosofi oli suljettu. Elisabetin avulla näytelmän keskeiseksi teemaksi nousee valta: valta määritellä, valta sanoa ja valta käyttää omaa tai toisen nimeä.

Sisar on se, joka tarjoaa Nietzschen natseille: hän yhdistelee veljensä muistiinpanolappusista teoksen Vallantahto, josta kansallissosialistit löytävät kaikupohjaa ajatuksilleen.

Juha Malmivaaran ohjaus hengittää samaan tahtiin tekstin kanssa. Teksti soljuu tilassa: toisinaan sitä kannattelee kuoro, toisinaan näyttelijät.

Näyttämötoteutus muistuttaa tanssia. Plastinen liike ei koskaan pysähdy, vaan esitys toimii kuin kellopeli. Jopa niin, että vaikka ensi-illassa näyttelijäntyössä on pientä haparointia, ohjaus kantaa sen yli.

Tilasta on saatu paljon irti. Ensimmäisessä näytöksessä katsojat istuvat riveissä näyttämötilan laitamilla, toisessa tuolit on siirretty sotilaallisiin jonoihin, joiden väliset pitkät käytävät muistuttavat speeriläistä arkkitehtuuria. Katonrajan ikkunat on jätetty peittämättä, ja illan pimenemisestä tulee osa teosta, matkaa kohti mielen synkimpiä kerroksia.

Esityksen lopussa kaikki keskeiset henkilöt ovat kuolleet, kuka mitenkin. Aika kuluttaa heistä elämän. Jäljelle jää näyttämökuva, joka on melkein sama kuin mistä esitys lähti liikkeelle. Tanssija Arttu Wäänänen näyttäytyy puhtaana, kauniina ja täydellisenä – yli-ihmisen lihallistumana. Teksti toistaa Nietzschen sanoja puhtaasta yksilöllisyydestä.

Loppukuva on kaunis ja tehokas, mutta pistää miettimään. Kohotetaanko Nietzsche tässä liian korkealle? Kun paha on luettu Elisabetin syyksi, veli nousee tulkintojen alta puhtaana kuin viattomuus itse.

Mutta voidaanko teostensa tulkintakerrosten alta vapauttaa mies, joka julisti kirjoittavansa tulevaisuudelle ja hyväksyvänsä nimensä tulevaisuudessa saamat merkitykset?

Eivätkö kirjoitukset yli-ihmisestä ja sodasta ole hänen heittämänsä haaste? Kuten eräs Nietzschen repliikki näytelmässä kuuluu: ”Minä en ole ihminen, olen dynamiittia.”

Berg heil! Nietzscheläisiä vaelluslauluja Turun Logomossa 12.10. saakka. Käsikirjoitus Jukka Parkkinen, koreografia Panu Varstala, ohjaus Juha Malmivaara. Neljä tähteä.

Elsi Hyttinen