Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Mui-tsait eli lapsiorjat siivottiin Hongkongissa rekistereihin, mutta käytännöt eivät ole juuri muuttuneet.
Ennen Hongkongiin muuttoani asuin kaksitoista vuotta Lontoossa. Näiden vuosien aikana jouduin useaan kertaan kuuntelemaan palopuheita ja kaihoisia yksinpuheluita, joissa brittiläistä imperiumin mahtia tai sen mahdottomuutta muisteltiin. Keskustelut olivat mielenkiintoisia avauksia brittien jämähtäneisiin mielenmaisemiin.
Totesinkin, että jokaisessa keskiluokkaisessa britissä asuu sisällä pieni tukahdutettu siirtomaaherra. Siksi päätin vakaasti jo pitää suuni tiukasti supussa kaikissa keskusteluissa, jotka liippasivat läheltä imperiumin perintöä tai nykyisen kuningashuoneen tarkoituksenmukaisuutta.
En kuitenkaan ikinä sulattanut väitettä, että britit olisivat olleet maailman valaistuneempia imperialisteja. Kerrattu totuus eteni suorasukaiseen linjakkaaseen tyyliin: britit rakensivat rautateitä, teitä, kouluja ja infrastruktuuria siirtomaihinsa palkaten ihan paikallisia(kin) byrokratiansa raskaita rattaita pyörittämään. Eli toisin kun ”niillä muilla” länsimaalaisilla barbaareilla, jotka raiskasivat ja ryöstivät valloittamansa maat oman edun tavoittelun maksimoinniksi, briteillä oli aina jalo aate sydämessä kestävästä kehityksestä ja sen tuomasta valaistuksesta ja vapaudesta kaikille vähempiosaisille.
Usein tässä vaiheessa keskustelua tunsin usein miehekkeeni pistävän katseen ihollani tai joskus jopa potkaisun ruokapöydän alta polvilumpiooni. Hän tiesi, että lähellä oli tilanne, jossa aloittaisin saarnaamisen: ehkäpä olikin niin että kun muut valloittajakansat tunnistivat oman historian tekemisensä tyhjyyden ja rajallisuuden, omasta erinomaisuudestansa sokaistuneet britit rakensivat aurinkoista valtakuntaansa ikuisuus ja pysyvyys mielessä. En usko, että heille ikinä juolahti mieleen ajatus siitä, että jonakin päivänä aurinko olisi vielä laskeva heidän imperiuminsa yltä. Osalle tämä aurinko ei vieläkään ole laskenut.
Näissä keskusteluissa saavutimme useimmiten yhden asian tiimoilta yhteisymmärryksen: vuonna 1833 oman aikansa edelläkävijöinä britit olivat ensimmäisiä, jotka olivat orjakaupan kieltäneet lailla. Tässä uskossa elin pitkään. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, tämän vuoden lokakuun toiseen päivään asti, jolloin luin pienen kirjoituksen paikallisesta sanomalehdestä, joka käsitteli Hongkongin lapsiorjia.
Mui-tsait (vapaasti käännettynä pikkusiskot) olivat tyttölapsia, joita myytiin kaupungin markkinoilla perheiden kotiapulaisiksi. Usein lapset nähtiin puhtaasti investointeina, jotka nuorina tarjosivat rajattoman määrän ilmaista työvoimaa. Teini-ikäisenä raataminen palkittiin korkealla korolla, kun oli aika siirtyä palvelemaan bordelleihin. Tai jos oikein onni osui kohdalle, tyttö saattoi päätyä naimisissa olevan miehen jalkavaimoksi.
Lopputulos oli kuitenkin sama. Koko elämänsä ajan nämä naiset olivat jonkun omistamia tavaroita.
Brittien ikuisesti aurinkoista moraalista maailmaa ei tämä pikkusiskokulttuuri juuri vaivannut. Hongkongin brittiläiset herraskaiset – valaistuksen ja vapauden aatteen kannattelemana – määrittivät mui-tsain kiinalaiseksi perinteeksi, johon ei kulttuurien moniarvoisuuden nimissä pitänyt puuttua. Kyse ei ollut orjuudesta, vaan pikemminkin lastensuojelullisesta toimesta, joka takasi tyttölapsien hyvinvoinnin, huolenpidon ja turvan.
Vaikka jo 1920-luvun alussa tästä lapsiorjuudesta väiteltiin, vasta vuonna 1926 Britannian allekirjoittaessa Kansainliiton orjuutta koskevan sopimuksen tämä näkymätön orjuus nousi ikäväksi yksityiskohdaksi, joka oli hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Vuonna 1929 laadittiin Hongkongissa laki, joka velvoitti kaikkien mui-tsaiden rekisteröimistä perheisiinsä. Samalla uusien mui-tsaiden hankkiminen kiellettiin.
Vielä vuonna 1921 arvioiden mukaan joka toisessa kaupungin perheistä asui mui-tsai. Silti ainoastaan 4 368 tyttöä rekisteröitiin viranomaisten kauniisiin tilastoihin. Tilanne kertookin enemmän välinpitämättömyydestä kun välittämisestä. Kyseessä oli terminologian muutos kuin itse käytännön lopettaminen.
Mui-tsai-perinne jatkui Hongkongissa pitkälle toisen maailmansodan jälkeen, joidenkin arvioiden mukaan 1970-luvulle asti. Tai kuka tietää, vaikka vielä pidemmälle. Mitä tapahtui kaikille ei-rekisteröidyille tytöille? Ilman rekisteröintiä näitä tyttöjä ei virallisesti ollut edes olemassa. Jälleen yksi esimerkki historiasta, joka piiloutuu virallisten, turruttavan siistien numeroiden alle.
Se sitten siitäkin myytistä, jossa Britanniaa muistellaan maailman moraalisena kompassina ja orjuutta vastaan taistelleena humanitaarisena soturina. Tai aikamme kaksinaismoralistisesta kritiikistä, jota Kiinan tasavaltaa kohtaan suunnataan länsimaiden puolelta maassa harjoitettavan lapsikaupan tiimoilta.
Orjuus on muuttuva käsite, erinäisten rajausten, totuuksien ja määrittelyiden tuotos. Hongkongissa mui-tsait antoivat hiljaa tietä amaheille tai ”avulle” (the help) kuten heitä nykyisen poliittisen korrektiuden aikana tulee tituleerata. 2000-luvulla näitä nuoria apureita on saapunut Hongkongiin satojatuhansia valtaosin Filippiineiltä tai Indonesiasta. Vuosi vuodelta myös mannerkiinalaisia palkataan enenevissä määrin, he kun tarjoavat vielä halvempaa ja vähemmän säännöstelemätöntä työvoimaa. Ympyrä sulkeutuu. Mutta tästä aiheesta lisää myöhemmin. Siihen asti, tutuissa ja turvaavissa soinnuissa: God Save the Queen!
