Suomirockin Peter Pan

Arvioitavista henkilökohtainen suhteeni oli ongelmallisin Olavi Uusivirtaan. Kyllä, laulan toki juhlissa Uusivirran nuoruutta ylistävien hittiveisujen mukana, mutta en ole tuntenut ymmärtäväni miehen musiikkia syvemmin.

Nyt Uusivirta on tehnyt kuudennen levynsä. Levyn saatetekstissä kerrotaan, miten yhtye teki levylle näkemyksensä nykyajan suomirockista. Tämä määrittääkin albumia. Kannen Sielun Veljet -viittaus ja levyn kahdeksankymmentälukulainen ulkoasu viestivät selkeästä tietoisuudesta siitä, mihin kuulutaan.

Konsepti on kiinnostava, mutta dilemmani eivät katoa. Ensimmäisen kuuntelukerran aikana kiroilen toimituksessa ääneen ja pohdin, lähettääkö fanipostissa muusikolle mora kiitokseksi ärsyttävistä renkutuksista ja härskin puolelle menevistä kitarajutuista.

Tämä voisi hyvin olla fiktiivinen kokoelma 2010-luvun suomirockia – kaikkien esittäjinä vain sattuu olemaan Olavi Uusivirta yhtyeineen. Kappaleiden tunnelmat vaihtuvat tutun uusivirtamaisista En tiedä mitä menetän jos jään -biisin aina Ruisrockin rantalavaa ympärilleen huutavaan 360°-kappaleeseen ja tekee tripin Sielun Veljien maisemiin Glorian koti -kipaleella. Trippailun vuoksi levyltä tuntuu kuitenkin puuttuvan punainen lanka.

Kuuntelukertojen myötä renkutukset eivät ehkä katoa, mutta levyltä erottuvat helmet, kuten tarttuva pikkukaupunkikuvaus Mannerlaatat. Tekstintekijänä Uusivirta on erinomainen, ja alkuun karkottavan muodon takaa voi löytyä kiinnostavia tarinoita, kuten Anna Puun kanssa lauletusta kappaleesta Tiedän miten tulta tehdään.

Levyn teema on nimen mukaisesti ikuisessa lapsuudessa: albumi tuntuukin olevan ikuisesti nuoren Uusivirran opetuksia muille Mikä-mikä-maan asukkaille. Kokonaisuus on epätasainen, mutta sillä on hetkensä. Viimeistään levyn päättävällä Paperisiivillä Uusivirta voittaa luottamukseni.

Olavi Uusivirta: Ikuiset lapset. Johanna 2014.

Kolme tähteä.

Olavi Uusivirta kirjoittaa Voimaan kulttuurikolumneja. Lue uusin teksti Pojat, mikä rojaht?

***

Arkiahdistusta

Samuli Putro kulkee neljännen sooloalbuminsa kannessa Kallion kaduilla. Nämä ovat Putron laulujen miljöötä: katujen varsilla on kaljakuppiloita, seksikauppoja ja välillä epäonnistuvankin elämän lieveilmiöitä. Merkkejä tavallisten ihmisten eletystä elämästä.

Taitekohdassa on taattua Putroa, vaikka akustinen sooloartisti onkin kadonnut. Edellisellä levyllä palanneen bändisoundin myötä kappaleet kuulostavat paikoin enemmän Zen Cafélta kuin vuosiin. Paletti on laaja – Milloin jätkät tulee -kappale esittelee napakan rokkibändin, kun taas Taximiesten unelmissa kuulaus vallitsee. Tasapaino eri päiden kanssa on hallussa, mutta omimmillaan Putro tuntuu olevan operoidessaan nimikappaleen liki oasismaisessa tunnelmissa.

Kappaleiden henkilögalleria on Putrolle tyypillisesti laaja. Levyn teksteissä laulaa niin apurahatutkija kuin flashbackin saanut menneisyyden koulukiusaaja. Putron kameleonttimainen eläytymiskyky ei lakkaa hämmästyttämästä, niin luontevia nämä erilaiset kuvaukset ovat. Täysosuma on levyn huippukohdaksi nouseva Totutusta poiketen, jolla kasvava sävellys ja komeat kitarat tukevat raitistuneen isän tuntoja lapsen vieraantumisesta.

Teoksen nimeäminen pohdittaa – onko Putro itse taitekohdassa, keski-ikäistyvänä miehenä ja artistina? Onko tämä teos itsessään taitekohta? Vai haluaako hän vain korostaa inhimillisiä tarinoitaan taitekohtina, muutokseen viettävinä kohtauksina?

Päädyn viimeiseen, vaikka loppupeleissä tällä ei olekaan väliä. Levy on ehyt kokonaisuus, vaikka paikoin ylenpalttinen melankolia puuduttaakin. Mutta lopulta senkin ylittää toivo: kaikesta huolimatta meitä tuntuu joku ymmärtävän.

Samuli Putro: Taitekohdassa. Kaiku Recordings 2014.

Neljä tähteä.

***

Punaviinikännit ja pakomatka Brooklyniin

Myönnän, elektro on kaukainen genre minulle. Iisan Regina-taustaa en edes yritä analysoida syvemmin. Pähkinänkuoressa: Iisa on kymmenen vuoden bändiuran jälkeen lähtenyt soolouralle, mutta tuotannosta vastaa Reginassakin soundeja hoitanut (Iisan puoliso) Mikko Pykäri, joten kuulokuva on samansuuntainen. Yllätyn positiivisesti. Levy sisältää hienoja melodioita ja tekstejä. Toisaalta, lausun juuri pop-musiikin itsestäänselvyyksiä. Ehkä tälle oli hyväkin antaa mahdollisuus.

Iisan tekstit tulevat rikkinäisestä maailmasta. Äänimaisema on kuitenkin naivistinen, paikoin jopa ivaileva. Bilepop onkin teksteistä kaukana – teemat tuntuvat pyörivän ulkopuolisuuden ympärillä, lukuun ottamatta rahan valtaa kritisoivaa sinkkua $e pyörittää. Levyllä on läsnä suru ja yksinäisyys, mutta toisaalta myös ihailtu kolmenkympin boheemius: kynttilöitä nopeasti tyhjennetyissä viinipulloissa ja pakomatkoja Brooklyniin. Kokonaisuus tekisi mieli leimata kuvaukseksi hipsterielämän varjopuolista.

Onhan tämä kovin mainio pop-levy, jonka tekstit kestävät syvällistä lähestymistä ja analyysia. Ennakkoluuloni murtuvat myös musiikillisesti. Tutun elektropulputuksen ohella hurmaa Psykopaatin hypnoottinen syke ja lopun saksofoni. Kaivattua vaihtelua levyn loppupuolelle tuo Knipin kanssa tehty duetto Puutarhajuhla.

Levy tuntuu varmalta – tätä tekisi mieli sanoa turvalliseksi, mutta se veisi kunniaa oivaltavuudelta. Toimivaa ja tyylikästä, mutta elektroniseen äänimaisemaan tottumattomalle toisteista. Suosittelen silti trippiä mukavuusalueen ulkopuolelle, tässä on hyvä aloitus.

Iisa: Iisa. Johanna 2014.

Neljä tähteä.

***