Veikko Vennamo (1913-97) oli Urho Kekkosen ajan suomalaisen protestipolitiikan – sikäli, kun sellaista tuolloin ylipäätään sallittiin – suuri yksinäinen. Hän oli ilmeisen älykäs, mutta jokseenkin täydellisen yhteistyökyvytön ihminen. Politiikan kaltaisessa joukkuepelissä se harvemmin on vahvuus. Vennamolla olisi voinut olla suuri rooli maamme keskeisissä johtotehtävissä, mutta hänet muistetaan vain köyhän kansan nimessä korvesta huutaneena äänenä.

Vennamon henkilö taisi elinaikanaan jäädä toisinaan aika rajustikin eri suuntiin hyökänneen poliittisen habituksen alle. Niinpä tämän syksyn kaksi toisistaan täydellisesti riippumatonta uutuusteosta, Veikon tyttären Meri Vennamon kirja Lähikuvassa Veikko Vennamo ja Henri Kapulaisen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittama karnevalistinen näytelmä Valtakunnan häirikkö, laajentavat kumpainenkin sitä kuvaa, mikä tämän persoonallisen yhteiskunnan vaikuttajan roolissa varmaan aikanaan jäi hahmottumatta.

Meri Vennamon kirja on täydellisesti paatoksesta vapaa luonnehdinta siitä monisärmäisestä, sivistyneestä ja äkkipikaisesta sekä kaikissa tapauksissa totaalisesti itseensä luottaneesta miehestä, joka hänellä on ollut ilo tuntea isänään. Tämä isä oli myös koko kansan tuntema vastarannan kiiski, mutta sekin on ollut vain yksi ominaisuus hänessä – osa kokonaisuutta, jota lapsi kyseenalaistamatta rakastaa.

Kapulaisen näytelmä on draamana aika köykäinen, mutta muutaman keskushenkilön vetovoiman ja karisman ansiosta sen jännite kestää melkein kolmituntisen keston. Veikon itsensä lisäksi juttua kantaa luonnollisesti tärkein vastavoimansa eli Mikko Kivisen erinomaisen oivaltavasti tulkitsema kerrankin-ei-näköis-Kekkonen. Pertti Sveholm on juuri sellainen Vennamo, kuin millaisena ainakin me 1970-luvulla syntyneet Vennamon muistamme. Sveholm saa meuhkata, pöyhistellä ja julistaa sekä välillä painua hengähtämään kotihengetär-Sirkan siipien suojiin.

Kovin vähälle huomiolle jää Vennamon suurin todellinen ansio, eli sodanjälkeisen Suomen asutusasiainosaston päällikkönä toimiminen. Ellei Vennamon virasto olisi jakamalla maita ns. sitonut sodasta palanneita miehiä turpeeseen, olisi maassa voinut nousta uusi kapina.

Näytelmän Vennamossa on kuitenkin myös synkempi puolensa, ketku juristi, joka ei ole ollenkaan köyhän kansan ystävä – ainakaan, mitä tekoihin tulee. Tämän henkilön alaisuudesta voi aivan hyvin ymmärtää kolmentoista kansanedustajan lähtevän omille teilleen, oltiinpa näiden seteliselkärankaisuudesta sitten mitä mieltä tahansa.

(Termillä seteliselkärankaiset Vennamo tarkoitti vuonna 1973 tapahtunutta, kokoomuksen, kepun ja demareiden junailemaa eduskuntaryhmänsä enemmistön ostamista Kekkosen presidenttikauden jatkoa tukeneen poikkeuslakiesityksen taakse. Puoluetuen määräytymisperusteita muutettiin siten, että silloin, kun yli puolet eduskuntaryhmästä loikkaa samanaikaisesti toiseen ryhmään, saa tämä ryhmä kansanedustajamääränsä mukaisen puoluetuen. Kun loikkareita on vähemmän, saa vanha puolue pitää täyden tuen.)

Siinä, missä Meri Vennamo antaa kirjassaan ymmärtää äitinsä Sirkan pysyneen kotioloissa, poissa julkisuudesta, korkeintaan ideoimassa puolueen kannanottoja ja kampanjoita, näytelmä väittää hänen olleen hyvinkin innokkaasti päsmäröimässä esiintymislavojen takana ja joskus edessäkin. Molemmat teokset antavat kyllä ymmärtää vääräleukojen olleen oikeassa tulkitessaan SMP-kirjainyhdistelmän tulevan sanoista Sirkka, Minä ja Pekka, mutta aika eri tavoin.

Leena Uotilan tulkinta Sirkasta on sinällään mukiinmenevä, vaikka uskottavammalta vaikuttaisi, jos joka suunnassa keuhkoavalla miehellä olisi tasapainottavampi ja rauhallisempi vaimo. Mene tiedä, mikä oli totuus…

Kapulaisen tekstissä on paljon suoraa sitaattia niin Vennamolta kuin Kekkoseltakin, mikä osaltaan korostaa poliittisen pelin raadollisuutta yksilötasolla. Sivuhenkilöiden annetaan tulla ja mennä, tapahtumia kelataan kronologisesti mutta syitä syventämättä parodiseen seuraintaloiltamatyyliin. Historiallisia faktoja tuntemattomalle juttu saattaa olla sekavahkoa seurattavaa. Muutamaa keskeisintä tyyppiä lukuunottamatta hahmot pitää jopa esitellä yleisölle selkään kiinnitetyin nimilapuin. Okei, tässä lienee selkeä rinnastus siihen, että politiikka on pelaamista ihan siinä, missä jalkapallokin, mutta mieleen hiipii silti ikävä oletus, että ilman nimilappuja hahmojen henkilöllisyys ei välittyisi katsomoon asti. Ja tämän voisi sitten tulkita olevan joko tekstin tai näyttelijöiden kehnoutta…

Jos jostain oikeasti eläneestä tyypistä muistetaan jokin yksittäinen piirre, se voi kantaa yli vuosikymmenten. SMP:n legendaarisesta puoluesihteeristä Eino Poutiaisesta ei varmaan ole henkilötason muistikuvia monellakaan alle viisikymppisellä, mutta paljon myöhemminkin syntyneet ovat kuulleet juttuja metsäkämpillä ja syrjäkylillä mopolla kierrelleestä Vennamon agitaattorista, joka ei osannut sanoa d-kirjainta. Näistä aineksista Jari Pehkonen rakentaa varsin vastaansanomattoman tyypin. Samaa ei voi sanoa saman miehen Virolais-imitaatiosta, josta tulee lähinnä vaivaantunut olo – varmaan pitkälti siksi, että autenttinen Johannes on vielä liian tuoreessa muistissa.

Molemmat teokset herättävät kysymyksen, olisiko Veikko Vennamo voinut päästä vallan kabinetteihin hieman vähemmällä itsetehostuksella. Vastausta siihen tuskin haluttaisiinkaan. Kekkosen kaiken alleen jyrännyt linja tarvitsi vastavoiman ja vaikka Vennamo ei koskaan pystynytkään UKK:n politiikkaa horjuttamaan, hän oli silti varmasti monille tarpeellinen kansan pahoinvoinnin ukkosenjohdatin. Mutta luultavasti, tai edes toivottavasti, tulevaisuuden politiikan tekijät ovat yhteistyökykyisempiä.

Valtakunnan häirikkö Helsingin kaupunginteatterissa helmikuun loppuun saakka.

Meri Vennamo: Lähikuvassa Veikko Vennamo. 184 s. Otava 2009.