Toinen joulukuuta vuonna 2008 saattaa jäädä Ranskan psykiatrian historiaan. Syynä ei ole se, että istuva tasavallan presidentti vieraili tuolloin ensimmäistä kertaa psykiatrisessa sairaalassa – Pariisin seudulla Antonyssa – vaan se, mitä presidentti Sarkozyn puhe piti sisällään. Ranskan vapautumisen jälkeen valtion päämies ei ole koskaan stigmatisoinut mielisairautta samassa määrin.

Sarkozylla ei ole epäilystäkään siitä, että hullut ovat ennen kaikkea vaarallisia. Siitä vakuuttuakseen tarvitsee vain kuunnella presidenttiä: ”Työnne tuottaa suuria tuloksia (…) Mutta on myös aggressiivisuutta ja väkivaltaa [korostus meidän], ja kaikki nämä potilaat, jotka saavat teidät miettimään, onko heidän paikkansa todella täällä [sic!], joutuvat säännöllisesti takaisin sairaalaan.”

Presidentti toteaa myös: ”Joskus elätelty toivo normaalielämään palaamisesta (…) ei aina voi mennä muiden kansalaisten suojelemisen edelle.”

Hän jatkaa: ”Ymmärrän täysin, että sairaalle on myönnettävä täydellinen ihmisarvo (…) On skandaali, että sairaita on passitettu vankilaan. Mutta skandaali on myös se, että kadulla on vaarallisia ihmisiä.”

Voidakseen arvioida tällaisten väitteiden todenperäisyyttä on pantava merkille, että kaikkien asiantuntijoiden mukaan 30 prosenttia asunnottomista on psykootikkoja, siis aidosti mielisairaita ihmisiä, jotka on jätetty kuolemaan kaupunkiemme jalkakäytäville.

Presidentti täsmentää: ”Psykiatrisia sairaaloita on kehitettävä, jotta voitaisiin ottaa huomioon vankilasta, kadusta ja sairaalasta muodostuva kolminaisuus ja löytää niiden välille tasapaino ja sopiva kompromissi”.

Sävelet ovat siis selvät: kauhistuttava seikka – se, että kadulla tai vankilassa on hulluja – on muutettava arkiseksi, ja siksi täytyy ryhtyä ajattelemaan, että nykyään mielisairaus merkitsee ennen kaikkea turvallisuusongelmaa. On hullujen vuoro jäädä pedofiilien ja terroristien tavoin kauhistuneen kansan kostonhimon armoille. Tarvitseeko eräistä ilmeisistä seikoista edes muistuttaa? Ensinnäkin: tilastovertailu osoittaa, että hullut tekevät vähemmän rikoksia kuin väestö keskimäärin. Lisäksi rikokset johtuvat usein hoidon keskeyttämisestä. Psykiatriassa ei siis tarvita valvojia, vaan pätevää hoitohenkilökuntaa.

Kaiken kukkuraksi mielisairaat ovat välinpitämättömyyden, leimaamisen, väkivallan ja hylkäämisen uhreja, ja heidän elinikäodotteensa on lyhyempi kuin ”normaaleilla” ihmisillä. Mutta presidentti Sarkozylla on taito muuttaa uhrit sormella osoiteltaviksi syypäiksi…

Ei ole sattumaa, että presidentti piti puheensa muutama päivä sen jälkeen, kun eräs skitsofreenikko oli murhannut nuorukaisen Grenoblessa marraskuussa 2008. Kommunikaatiotaiturina presidentti osaa surffata tunteiden aalloilla hankkiakseen hyväksynnän politiikalleen. Hänelle vierailu Antonyyn nimittäin oli mahdollisuus esitellä kokonainen toimenpiteiden sarja. Niinpä hän ilmoitti, että käyttöön otetaan psykiatristen sairaaloiden turvallisuussuunnitelma, johon valtio panostaa 30 miljoonaa euroa.

”Tarkoituksena on”, hän selittää, ”valvoa laitoksiin saapumista ja niistä poistumista entistä tarkemmin, ja estää pakeneminen.”

Sairaaloissa olevat potilaat alistetaan paikannusjärjestelmille ilman heidän suostumustaan, jotta hälytys voitaisiin antaa automaattisesti, jos he pakenevat. Suljettuja, valvontakameroin varustettuja yksikköjä sijoitetaan ”jokaiseen laitokseen, jossa ne ovat tarpeen”, ja niiden lisäksi järjestetään kaksisataa eristyshuonetta. Lopuksi valtio sijoittaa 40 miljoonaa euroa neljään vaikeille potilaille tarkoitettuun yksikköön: viittä nykyistä suljettua laitosta täydennetään siis neljällä uudella.

Presidentti ilmoitti myös, että piakkoin on tulossa viranomaisten päätökseen perustuvaan pakkohoitoon liittyvä lakiesitys. Sivumennen sanoen hän viittasi virheelliseen lukuun: hänen mukaansa 13 prosenttia sairaalaanotoista liittyy viranomaisten päätöksestä tehtyyn pakkohoitoon. Itse asiassa luku kertoo ilman potilaan suostumusta tapahtuvasta sairaalaanotosta, ja useimmiten näissä tapauksissa on puhe kolmannen osapuolen – yleensä perheen – pyynnöstä tapahtuneesta sairaalaanotosta. Pakkohoidosta päättää prefektuuri, jonka tehtävänä on asiaan, kun julkista järjestystä uhataan – mikä ei edes ole sama asia.

Terveysministeriön huhtikuussa 2008 julkaiseman kiertokirjeen mukaan vain 2 prosenttia sairaalaanotoista johtuu viranomaisten tekemistä pakkohoitopäätöksistä: presidentti Sarkozylle se on varmasti liian vähän. Hän vaatii selvin sanoin, että laissa tulee olla hoitovelvoite.

Toimenpiteen avulla kajotaan yhteen perusvapauksista: on helppo kuvitella, miten sairaanhoitajat saapuvat virkavallan edustajien tukemina antamaan pistoksia vastahakoiselle sairaalle…

Hoito edellyttää potilaan luottamusta: kuten psykiatri Guy Bailloin korostaa, ilman luottamusta ”kaikki saa sairaan ajattelemaan, että ympäröivä yhteiskunta suhtautuu häneen vihamielisesti”.

Presidentti Sarkozy myöntää tuntevansa periaatteen: ketään ei voida hoitaa ilman tämän omaa suostumusta, mutta hän täsmentää, ”että suostumus tulee antaa täysissä järjissä”. Koska hullut – toisen luokan kansalaiset – eivät ole täysissä järjissään, hän toisin sanoen heittää periaatteella vesilintua.

Vastedes potilaiden sairaalasta poistumista valvotaan, ja poistumiseen vaaditaan kolme lausuntoa: sairasta seuraavalta psykiatrilta, sairaanhoitajalta ja ulkopuoliselta psykiatrilta. Mutta he voivat vain sanoa mielipiteensä, itse päätöksen tekee prefekti. Miksi? Koska hän on ”valtion edustaja”, vastaa presidentti Sarkozy. On täysin selvää, että huomioon ei oteta enää mitään muuta kuin turvallisuusnäkökohdat. Vastedes psykiatreja pidetään pelkkinä asiantuntijoina: heidän mielipidettään kysytään, mutta sitä ei kuitenkaan ole pakko noudattaa.

Julkisessa hallinnossa päätöksen tekee prefekti ja sairaalassa johtaja: jälkimmäisestä on tarkoitus tehdä ”todellinen pomo”, joka ”tekee päätökset”. On turha edes mainita, etteivät nämä ”johtajat” tiedä mielisairauksista mitään. Heidän tehtävänsä on hoitaa asioita – tarkastella taloustilannetta, pystyttää mielivaltaisia arviointijärjestelmiä, varmistaa järjestyksen säilyminen ja taata turvallisuus. Lopuksi presidentti Sarkozy palaa ajatukseen, jonka hän esitti jo sisäministerinä toimiessaan: hän haluaa luoda kansallisen tietokannan pakkohoitoon otetuista potilaista.

Hoitohenkilökunnan piirissä tällaiset puheet ovat synnyttäneet vastalausemyrskyn. La nuit sécuritaire -niminen adressi keräsi muutamassa viikossa yli 20 000 allekirjoittajaa, ja 7. helmikuuta 2009 Pariisin esikaupungissa Montreuilissa järjestettyyn kokoukseen saapui yli 2 000 ihmistä. Ennennäkemätöntä.

Mutta Antonyn puhe ei tullut salamaniskuna seesteiselle taivaalle: sen tarkoituksena oli vain raa’alla tavalla nopeuttaa prosessia, joka on jatkunut yli 25 vuoden ajan. Jotta prosessia voisi ymmärtää, täytyy pysähtyä hetkeksi katsomaan, mitä Ranskassa on tapahtunut maan vapautumisen jälkeen. Vastarintaliikkeen sisällä syntyi ”mielisairaalavastainen” liike, joka tahtoi hankkiutua eroon mielisairaaloista, sillä joskus ihmiset suljettiin niihin loppuiäkseen. Liike korosti ajatusta, jonka ranskalaisen psykiatrian perustaja Philippe Pinel oli esittänyt jo Ranskan vallankumouksen aikoina: hulluuden inhimillisyyttä. Toisin sanoen: jos hullut ovat inhimillisiä olentoja, heidän täytyy sallia elää ihmisten joukossa sellaisina kuin he ovat – heillä täytyy olla myös oikeus hulluuteen. Mutta tätä ei saada aikaan pelkästään sillä, että mielisairaalan muurit kaadetaan – hulluus pelottaa, ja kuten nykyisin nähdään, hullut saatetaan hylätä: heidän paluunsa ”kaupunkiin” täytyy tapahtua organisoidusti.

Institutionaalisen psykoterapian ja sektoriopin kannattajat – psykiatrisen vallankumouksen tärkeimmät toimijat – ovat keksineet uuden psykiatrian, jossa psykiatrin tehtävä on määritelty uudella tavalla. Psykiatri ei enää ole ”lääketieteen edustaja”, vaan hän toimii ”puheenjohtajana” ryhmässä, jonka tehtävänä on yhdistää potilaat ja yhteiskunta.

”Aiomme käyttää kansan hoitopotentiaalia”, sanoi Lucien Bonnafé, yksi vapautuksen psykiatreista. He määrittelivät hoitohenkilökunnan aseman uudelleen: kaikki voivat olla hoitajia, myös muut potilaat. Tällainen edellyttää luopumista sairaalan keskeisestä asemasta ja ennen kaikkea hoidon jatkuvuutta: toisin sanoen ryhmän tulee pitää huoli potilaasta koko ajan, sen siis tulee olla yhteydessä häneen ja pitää sidettä yllä sekä sairaalassa että sen ulkopuolella potilaan koko elämän ajan. Kaikki tämä tulee järjestää maantieteellisten sektorien avulla:

”Aivan kuten jokaisessa korttelissa on julkinen koulu”, sanoi liikkeen puuhamies Jean Ayme, ”jokaisella sektorilla on lääketieteellis-sosiaalinen ryhmä”.

On syytä korostaa, että tällainen subjektin huomioon ottamiseen perustuva psykiatria toimii ja todistaa pätevyytensä päivittäin, vaikka sitä täytyykin lakkaamatta uudistaa ja kehittää.

Tämänhetkinen ”kriisi” johtuu siitä, että tällaiselta psykiatrialta on viety olemassaolon mahdollisuudet. Edeltäjiensä tavoin presidentti Sarkozy haluaa siitä eroon.

Ensimmäinen syy on se, että hallitseva uusliberalismi vaatii hulluuden eliminoimista – ehdotetut toimenpiteet pyrkivät juuri siihen – ja asioiden hoitamista mahdollisimman edullisesti: tästä näkökulmasta psykiatriaan satsaaminen on hyödytöntä kulutusta hyödyttömiin ihmisiin. Arvioimisvimma, kaikenlaiset vaaditut todistukset ja tehdyn työn mukainen palkkaus, joihin yhä useammat hoitajat pakotetaan, perustuvat juuri tällaiseen ajatteluun.

Toinen syy on se, että järjestelmällä on muita prioriteetteja, erityisesti massiivisen psyykkisen kärsimyksen kohtaaminen. Jotta psykiatri suostuisi huolehtimaan masentuneesta perheenäidistä tai itsemurhaa hautovasta virkamiehestä, täytyy ensin hankkiutua eroon hulluudesta – nykyisin se kielletään – ja siirtyä ”psykiatriasta mielenterveyteen”. Näin psykootikko rinnastetaan tavalliseen neurootikkoon.

Saamme todistaa kylmän ja laskelmoivan järjen voittoa: se ei ole filosofien järkeä, vaan kirjanpitäjien ja teknokraattien järkeä. Hullu ei enää ole ainutkertainen subjekti, jonka kanssa pitäisi pyrkiä todelliseen kanssakäymiseen, vaan hän on sairaat aivot, jotka täytyy ”skannata”, geeniperimä, joka täytyy tulkita, sekä sarja käyttäytymishäiriöitä ja oireita, jotka täytyy poistaa, jotta normaalius voitaisiin palauttaa mahdollisimman pian. Nykyään eritoten hallitseva biopsykiatria edustaa tällaista skientististä näkemystä, jonka ansiosta poissulkeminen mahdollistuu.

Mitä järkeä on tuhlata rahaa ihmisiin, jos se kerran on pelkkää haaskausta? Tiede on eräänä päivänä ratkaiseva ongelmat: sitä odotellessa voidaan käyttää turruttavia lääkkeitä – lääketeollisuuden iloksi – ja kesyttäviä käyttäytymisterapioita…

Hulluudella ei siis enää ole paikkaa meidän maailmassamme, vaikka se osoittaakin meille, ettei elämää voi pelkistää luvuiksi ja käyriksi, vaikka se opettaakin meille, etteivät ihmisten väliset suhteet voi perustua pelkästään sopimuksiin. Olemuksensa pakosta hulluus vastustaa käsitystä, joka tekee yksilöstä ”taloudellisen ihmisen” tai ”markkinaihmisen”, sellaisen kuin hänen haluttaisiin olevan: kuluttaja ja tuottaja, joka pystyy sopeutumaan tasapainottomaan ympäristöön ja osallistumaan inhimillisen kanssakäymisen sijasta ”liiketoimiin” jopa yksityiselämässään.

”Jos hulluuden inhimillistä arvoa ei tunnusteta”, sanoi François Tosquelles, ”katoaa itse ihminen”.

Artikkelin on kääntänyt Tapani Kilpeläinen. Artikkeli on julkaistu joulukuussa 2009 ranskankielisessä Le Monde diplomatiquessa.