Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Pertti Laesmaa
Oliko Stadissa ennen susia?
Puolitoista vuotta sitten olin tenorisaksofonisti Esa Pietilän soolokonsertissa KokoTeatterissa. Samassa tilassa oli joskus elokuvateatteri Unika. Siellä käytiin kavereiden kanssa katsomassa kiellettyjä Eddie Constantinen elokuvia. Aikuisen lipun ostaminen vaati pokkaa pieniltä jätkiltä.
Minulla oli samassa rakennuksessa toimisto 1980- ja 90-luvuilla. Kummitätini asui eläessään siinä kolossissa. Myös mutsi oli joskus syntymäni aikoihin duunissa samassa talossa.
Nyt Pietilän soolokonsertti on teatteri Kapsäkissä. Siinä oli aikoinaan elokuvateatteri Allotria, jossa kävin lapsena usein. Ensimmäinen elokuva, jonka siellä näin oli Walt Disneyn Erämaa elää. Sen preeriakoirat olivat veikeitä otuksia.
Mäkelänkadun, Hämeentien ja Päijänteentien rajoittama kolmio kantoi aikoinaan nimeä Sudis. Jotkut vanhemmat ihmiset puhuivat fiinisti Sudenkuopasta.
Sudenkuoppa on maahan kaivettu kuoppa, jolla pyydystettiin ennen susia. Olen nähnyt niitä pienenä. Aivan varma en ole, oliko Sudiksessa sellainen. Jotenkin olen muistavinani, että oli. On Stadissakin susia ollut.
Sudiksessa oli pieniä verstashökkeleitä ja hevostallit. Alueella majaili kyseenalaista porukkaa. Siksi mesta oli Valkan lapsilta kielletty.
Viisikymmentäluvulla Haka rakensi Sudiksen kolmion täyteen asuintaloja. Huomiota herättävin rakennus oli Kymmenkerroksinen talo, se Allotrian talo. Kolmion vastakulmalle tuli Elannon pikamyymälä. Ettei vaan ollut lajissaan ensimmäinen Suomessa. Se oli kumma paikka. Ihmiset joutuivat keräämään itse kärryihin ja koreihin ostoksensa hyllyiltä. Niin ja olihan siinä melkein vieressä Aallokko-saunatkin.
Pietilä improvisoi taas yksin lavalla. Hän näyttää kuinka saksofonia soitetaan ja kuinka se soi. Uskomatonta tekniikkaa ja taitamista. Tuntuu, että varsinkin tällaisessa soitossa päästään ihan siihen jazzin ytimeen. Pelkistettyä, turhat sotkevat krumeluurit poissa. Tällaisesta minä pidän. On se kova jätkä tuo Esa!
Itse sali tuntuu paljon pienemmältä kuin ennen. Pietilän soitto poistaa kuitenkin kahlitsevat seinät.
Muistan äkkiä, että kävin tässä samassa salissa aikoinaan tekemässä asuntokaupat. Hakan toimisto oli silloin täällä. Perustin perheen ja muutin Merihakaan, jossa viihdyin. Asuin siellä parikymmentä vuotta. Perheen kasvaessa vaihdoin samassa talossa suurempaan asuntoon. Duunikaverit jaksoivat muistuttaa, että asun pääministeritasoisesti. Silloin asuinkin. Meillä oli samanlaiset kämpät Kalevi Sorsan kanssa.
Minut valtaa myös outo orpouden tunne. Minäkö täällä nyt yksin edustan kaikkea tuota menneisyyttä. Paikalla ei ole ketään heistä, joiden kanssa täällä joskus kävin. Eikä heitä enää tunnu olevan oikein missään.
Nostan pääni pystympään. Päätän hoitaa saamani osan kunnialla. Olen oppinut matkani varrella tietämään, että tällaista elämä nyt vaan on.
Seuraavaksi Pietilä kertoo soittavansa Bachia. Korjaa perään, että ei Bachia vaan Bachista.
Muistan, että kävin rippikoulua tässä samassa rakennuksessa. Rippilahjaksi saamani kello on ranteessani.
Pietilä sanoo soittavansa ensin Bachin sooloviulu-partitaa sellaisenaan. Sitten katsotaan mihin mennään.
Hyvin ja kauniisti taipuu viulukappale hänen fonillaan. Improvisaatio-osuudessa tehdään kunniaa suurelle säveltäjälle.
Esa Pietilän esiintymiset saavat mielen matkaamaan eri ajoissa ja paikoissa. Sellaista minä sanon taiteeksi.
Teatteri Kapsäkki on jo nimensäkin puolesta onnistunut valinta soolokonsertin pitopaikaksi.
