Teksti Anu Harju

Lehtikasan tuoksu vie lapsuuden Pakilaan.

Kaveri kertoi pitävänsä siitä lyhyestä jaksosta syksyllä, kun suuri osa lehdistä on pudonnut maahan ja niistä nousee aivan erityinen tuoksu. Lehdet eivät vielä ole muuttuneet mustanruskeaksi matoksi, vaan väri on niissä jonkin aikaa tallella. Minäkin pidän tuosta jaksosta. Paksuissa lehtikerroksissa voi käveleskellä, keltaisia ja punaisia lehtiä voi pöllytellä ja nostattaa tuota juurevaa maan tuoksua.

Minulle lehtikasoissa möyryäminen on hyvin fyysinen elämys, mutta siihen liittyy lisäksi muistoja lapsuudesta. Ensimmäisessä lastentarhassani Pakilassa kuopsuttelin kaverini, pellavahiuksisen Marjon kanssa takapihan puista pudonneita lehtiä. Siksi syksyn lehtien tuoksu siirtää minut aina Pakilaan. Olin neljävuotias. Seikkailimme tarhan takana sijaitsevan metsikön – joka luultavasti koostui muutamasta puusta – laitaan syömään ketunleipiä ja leikkimään omiamme. Kerran Marjo oli sairas ja tarhan nuori täti vei minut ruokatunnilla käymään kotonaan lähistön omakotitalossa. Hän oli aina iloinen ja kutsui minua Anskuksi.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Syksyn pudonneiden lehtien tavoin tammenterhot villiinnyttävät minut vieläkin. Saatan salaa napata pari toffeenruskeaa terhoa taskuuni ja kävellä muina naisina etiäpäin. Sori oravat. Terhoista tulee nimittäin mieleen toinen lapsuusmuisto, sillä isä ja äiti veivät minut aina aikaisin aamulla Pakilan lastentarhaan vanhalla Mossella, jonka takapenkille olin perustanut terhojemman. Vaan yhtenä päivänä terhoja ei ollut! Kovistelin isääni varmaankin täydellä teholla, mutta hän ei tunnustanut syyllisyyttään. Ruskeat pallerot katosivat ikuisiksi ajoiksi jättäen minuun pohjattoman terhotyhjyyden. (Terhot varmaankin luiskahtivat penkin selkänojan alta auton pohjalle. Nyt samainen Mosse maatuu mökkimme navetan takana, mutta ei siellä kyllä tammi kasva takapenkin läpi. Kasvaisipa!) Haluan tällä kirjoituksellani tähdentää lapsuusmuistojen merkitystä. Pienet yksityiskohdat ja turvallinen huolettomuus synnyttävät pitkälle aikuisuuteen kestäviä muistoja. Vuosi tammenterhoepisodin jälkeen aloin kantaa oman pienen maailmani huolia harteillani, mutta sitä edeltävän ajan kokemukset ovat vapaita murheista ja itse kehitetystä vastuusta. Toivoisin, että mahdollisimman moni pikkuinen saisi kerätä aikuisena pintaan pulpahtavia muistoja kaikessa rauhassa ja turvallisin mielin.

Enkä minä olisi minä jollen lopuksi väittäisi, että suurimmat elämykset syntyvät muualla kuin ”laatu”ajallisilla käynneillä pallomerin varustetuissa ostoshelveteissä ja lastenhuoneissa, jotka on ahdettu täpötäyteen pienten kiinalaissormien valmistamia muovileluja.

• 10.11.2008
• Kirjoittanut Anu Harju