Teksti Erick Cabrera

Suomen kielen hauskimpia sanoja ovat tervetuloa, susi, suklaa, poro, hevonen, puu ja kiitoksia.

TE-keskuksen Rauni on oikeassa. Minun on opittava puhumaan suomea. Jos ei puhu suomea, täältä on nimittäin hiukkasen vaikeaa löytää töitä – edes espanjanopettajana. Suomen kielen oppiminen on pitkä tie. Pitkä ja vaikea – mutta ennen kaikkea hauska.

Olen ollut huhtikuun alusta saakka kurssilla. Viitenä aamuna viikossa hyppään vaihteettoman, mummomallisen polkupyöräni selkään ja poljen koko päiväksi koulun penkille.

Oikeastaan aloitin suomen kielen opiskelemisen jo kauan ennen tätä, vuonna 2007. Silloin espanjan kielikouluumme Granadaan tupsahtivat suomalaiset ystäväni, jotka antoivat minulle ensimmäiset suomen kielen oppituntini, ja totta puhuen, olihan se yksi eriskummallinen kieli. Ensimmäiset sanat, jotka opin, olivat karkki, purkka ja minä rakastan sinua. Minulla ei tietenkään ollut silloin vielä aavistustakaan siitä, että opiskelin parhaillaan tulevaa toista kotikieltäni, ja harjoituksen puutteen vuoksi unohdin melkein kaiken mitä ystäväni minulle opettivat. Oli opeista kuitenkin hyötyäkin. Takaraivooni jumittuneilla karkilla ja purkalla (se “minä rakastan sinua” oli jo valitettavasti päässyt unohtumaan) tein vuosia myöhemmin lähtemättömän ensivaikutelman yhteen suomalaisnaiseen, josta sittemmin tuli vaimoni.

Myöhemmin pääsin sitten opiskelemaan suomea ihan tosissani. Nicaraguassa vaimoni alkoi opettaa minulle ruokien nimiä: maissi, sipuli, peruna, vesi, riisi, tomaatti ja paprika. Sitten hän ryhtyi opettamaan minulle tervehdyksiä, mutta siinä vaiheessa minuun iski jo turhautuminen ja tein tenän. En enää halunnut vain opetella lausumaan asioita ulkoa, vaan pieni espanjanopettaja minussa kiljui jo kummalliselta kuulostavien sanojen tueksi kielioppia. Sitä saa mitä pyytää. Seuraavassa vaiheessa nenäni eteen tupsahti kasa verbejä, joita oli kuulemma yhteensä kuutta eri tyyppiä, ja minä olin menossa vasta tyypissä yksi.

Tutkin suomen kielen kielioppia internetistä. Sain selville, että sillä ei ollut juurikaan tekemistä oman äidinkieleni kanssa. Ei ollut feminiiniä eikä maskuliinia, ei ylipäätään mitään artikkeleita. Prepositioiden tilalla oli kaikenlaisia päätteitä. Ylipäätään kaikki mahdollinen oli yhtäkkiä muuttunut päätteiksi, joita oli loputtomiin. Vokaaleita ei ollut viittä, vaan yhdeksän. Y oli muuttunut konsonantista vokaaliksi.

Espanjaan verrattuna suomi oli kuin jokin sukupuuttoon kuoleva heimokieli: meitä espanjaa äidinkielenään puhuvia on maailmassa ainakin 320 miljoonaa yli 20 maassa, suomea puhuu viiden miljoonan hengen pikkuporukka Euroopan pohjoislaidalla.

Tammikuuhun asti opiskelin suomen alkeita omatoimisesti kotona. Sitten otin opinnoissani seuraavan ison askeleen ja aloitin suomen alkeiskurssin kansalaisopistossa. Kurssille oli löytänyt tiensä varsin kirjava joukko. Ryhmässämme oli opiskelijoita Venäjältä, Virosta, Uudesta-Seelannista, Japanista, Montenegrosta, Nigeriasta ja Yhdysvalloista. Espanjankielistä maailmaa edustimme minä ja yksi bolivialainen.

En ollut astunut luokkahuoneeseen kuuteen vuoteen missään muussa kuin opettajan roolissa, ja minua jännitti ihan kauheasti. Mutta jännitys laantui vähitellen. Opettaja ei ollut mikään vanha ja pelottava. Hänen nimensä oli Jenni, ja hänellä oli rastat päässä niin kuin minulla. Jenni oli tosi hyvä opettaja. Nyt, kun tunnit kansalaisopistolla lähestyvät jo loppuaan, minusta tuntuu tosi haikealta. Minusta Jenni voisi olla opettajani vaikka aina ja kaikilla kursseilla. Tunnen kiitollisuutta siitä, että hän on opettanut minulle niin paljon niin olennaisia asioita: aakkoset, numerot, viikonpäivät, kuukaudet, hinnat, vuodenajat sekä kaksi outoa tuiki tarpeellista ilmausta, joille espanjan kielessä on oma verbinsä: “minä pidän” ja “minulla on”. Kiitos Jennin, en enää kuole nälkään tässä maassa, koska nyt osaan sanoa, että minulla on nälkä. Sana “nälkä” on hauska. Se kuulostaa erehdyttävästi espanjan kielen sanalta nalga, joka tarkoittaa pakaraa.

Uudella kurssilla on onneksi yksi muisto entiseltä kurssilta, uusiseelantilainen opiskelukaverini James. Vaihdamme hänen kanssaan tietynlaisia katseita, kun emme ymmärrä sanaakaan siitä, mitä opettaja sanoo. Väännämme vitsejä ja kehittelemme omia kielioppisääntöjä. Sanomme esimerkiksi ä-kirjainta vihaiseksi a:ksi.

Kurssi kestää 50 päivää. Minulla on siis 50 päivää aikaa oppia niin paljon suomea, että pääsen järjestämään yllätyksen TE-keskuksen Raunille. Mutta ennen kaikkea haluan päästä puhumaan suomenkielisten sukulaisten kanssa, kavereille ja työhaastatteluun.

Uuden kielen oppiminen on kuin hitaasti, mutta varmasti etenevä raketti kuuhun. Joka päivä tuo tullessaan uuden seikkailun uusien sanojen muodossa. Yhtenä päivänä kehitin suomen kieleen ihan uuden sanan.

“Amor, mitä tarkoittaa ’pihulita’?” kysyin vaimolta. Vaimo hirnui kaksinkerroin ja sanoi, että ei yhtään mitään. Olin tapaillut ilmausta “pikkuhiljaa”. No, eipä hätä ollut tämän näköinen. Ryhdyin kutsumaan vaimoa “pihulitaksi”. Niin että löytyi sillekin sanalle käyttöä.

Kaikissa kielissä on kauniit sanansa ja sitten sellaiset, jotka kuulostavat rumilta tai oudoilta. Minun mielestäni suomen kielen hauskimpia sanoja ovat tervetuloa, susi, suklaa, poro, hevonen, puu ja kiitoksia. Rumimpia ovat mukava, mukana, opettaja ja keneltä. Kuka on Nicaraguassa ruma sana. Tota on yhden meidän kylän tytön kutsumanimi. Jotkut suomen kielen sanat tarkoittavat espanjaksi ihan jotain muuta, kuten paha (olki), armas (aseet), Paavo (kalkkuna) ja mulla (muulinaaras).

Minulla on ollut jokunen turhautumisen hetki, mutta olen minä saanut kyllä itselleni nauraakin. Esimerkiksi aika usein, kun menen kauppaan ja myyjä sanoo kaupan päätteeksi kiitos, vastaan hänelle ystävällisesti hymyillen: “Ole hyvä”, ikään kuin olisin tehnyt hänelle suurenkin palveluksen tullessani hänen kassalleen tekemään ostokseni.

Sanovat, että suomen kieli on yksi maailman vaikeimmista. On ilmiselvää, että tässä tulee olemaan kärsivällisyys koitoksella. Olen asunut täällä nyt neljä kuukautta, eikä intoni oppia ole vielä laantumaan päin. Se, että suomen kieli on vaikea, ei ole mikään syy lakata yrittämästä. Haluan puhua suomea jo siksikin, että eräänä päivänä se tulee olemaan poikani toinen äidinkieli. Kieli on ovi, jonka avaamalla oppii ymmärtämään jotakin hyvin olennaista sitä puhuvista ihmisistä. Haluan oppia tuntemaan Suomen myös toiselta puolelta, sisältä ulospäin. Se on mahdollista vain, jos onnistun luomaan uuteen kotimaahani kontaktin kielen kautta. Kun kuuntelen suomenkielistä pulinaa ja keskusteluita kadulla, kaupoissa ja koulussa, minulle tulee halu pinnistellä, kunnes ymmärrän tuota puheensorinaa. En halua tuntea olevani eristyksissä tästä kulttuurista vain siksi, että en pysty kommunikoimaan.

En opiskele vain kurssilla. Saan myös suomen kielen yksityistunteja. Opettajani nimi on Laura, ja hän on 7-vuotias. Kälyni tytär on asialleen vannoutunut opettaja. Hän odottaa kauheasti päivää, jolloin voimme viimein puhua keskenämme, eikä hän koskaan väsy opettamaan minua. Hänellä on minulle varattuna oikea kärsivällisyyden meri. Hänelle ei ole mitään väliä, sanonko asiat ihan viimeisen päälle oikein – vastaus on aina: “Hyvä Erick!”

Miten opitaan yksi maailman vaikeimmista kielistä? Pihulita. Ja Laura jos kuka sen tietää.

Beginnings are usually scary, and endings are usually sad, but its everything in between that makes it all worth living.” (Bob Marley)

Suomennos: Nina Sarell