1960-luvulla vauhtia kerännyt kansalaisoikeusliike mullisti Yhdysvaltoja monella rintamalla.
Useiden Afrikan valtioiden itsenäistyminen 1960-luvulla voimaannutti myös mustia muusikoita ja elokuvantekijöitä. Läpi vuosikymmenen useat jazzmuusikot kamppailivat kuumeisesti määritelläkseen uudelleen roolinsa yhteiskunnassa. Muutos viihdyttäjästä taiteilijaksi ei ollut kivuton eikä nopea, kamppailu tilasta jatkuu edelleen.
Black Power -liikkeen saatua tuulta siipiensä alle monet muusikot siirtyivät levyttämään tee-se-itse-levymerkeille. Muusikoiden perustamat järjestöt myös sekoittivat politiikan ja taiteen, taiteilijayhdistys Union of Gods, Musicians and Artists Ascension jakoi Los Angelesissa osoitteen mustien pantterien kanssa. Järjestelyä kuvattiin lauseella ”aseita yläkerrassa ja muusikot kellarissa”.
Sun Ran vuonna 1982 julkaistu kappale Nuclear War tarjoaa esimerkin muusikoiden kohtaamista vastoinkäymisistä ja tekemistä ratkaisuista. Swing-jazzin proto-rappiin yhdistävän kappaleen pätkä ”Nuclear War, it’s a motherfucker” oli liikaa Columbia Recordsille, Ra joutui julkaisemaan kappaleen pienlevy-yhtiön kautta.
Vuosikymmenien ajan Ra visioi avaruuden onnelasta, jossa rasismia ei esiintynyt, innoittajanaan kilpajuoksu avaruuteen ja kansalaisoikeustaistelu. Nämä psykedeelisen huuruiset visiot levisivät levyjen lisäksi myös selluloidille. Space is the Place -elokuva vuodelta 1974 yhdisti vaikutteita japanilaisesta scifistä kansalaisoikeustaisteluun ja blaxploitaatio-filmien pössiksen afro-egyptiläiseen mytologiaan.
1960- ja 70-lukujen taitteessa mustien kansalaisoikeusliikehdintä sai komppausta yllättävältä taholta. Mustien näyttelijöiden osa Hollywoodin tuotannoissa oli toistaiseksi rajoittunut lähinnä palvelijoiden ja puutarhurien rooleihin, mutta elokuvastudioiden ajauduttua huonoon taloudelliseen tilaan ne olivat valmiita tavoittelemaan myös mustaa yleisöä. Syntyi halvalla tuotettujen, väkivaltaisten elokuvien laji, blaxploitaatio.
Keskeistä näissä elokuvissa oli näyttelijöiden lisäksi musiikki. Aikansa tiukimmille funk- ja soul-tähdille järjestyi elokuvien myötä ensikertaa mahdollisuus levyttää isojen orkesterien kanssa – orkesterien, joihin muusikoilla ei olisi aiemmin ollut varaa. Tuo musiikki määritteli koko elokuvalajin tunnelman ja on jäänyt elämään jopa voimakkaammin kuin elokuvat, joissa se sai ensiesiintymisensä.
Blaxploitaatio-elokuvien maailmassa parittajat kohtasivat väkivallan ja huumeet. Osa näistä elokuvista nousi yllättäen laajemmankin yleisön suosioon, yksityisetsivä Shaftin seksistinen machismo ja valkoisen herraluokan muilutus tallasivat latua mustien näyttelijöiden tiellä valkokankaalle. Miehisen uhon lisäksi elokuvissa marssi esiin voimakkaiden naisten kavalkadi, joista Pam Grier käytännössä määritteli miltä mustien toimintaelokuvat näyttivät.
1970-luvun puolessa välissä Hollywood kuitenkin käänsi selkänsä blaxploitaatio-elokuville, ja Grierin ja monien muiden urat vajosivat horrokseen. Vain musiikki jäi elämään. Grier nousi takaisin pinnalle vasta vuonna 1997 Quentin Tarantinon blaxploitaatio-kunnianosoituksessa Jackie Brown.
Can You Dig It? – The Music and Politics of Black Action Films 1968–75.
Freedon Rhythm & Sound – Revolutionary Jazz and the Civil Rights Movement 1963–82. Soul Jazz Records 2009.
Gilles Peterson & Stuart Baker: Freedom Rhythm & Sound – Revolutionary Jazz Original Cover Art 1965–83. SJR Publishing 2009. 180 s.
Jari Tamminen
