Arvostelussa Charlie Haden.

”Kuules tätä!” Digeliuksen Emu sanoi ja pani levyn pyörimään. ”Tässä on helvetin hyvä meininki.” Kappale oli Charlie Parkerin Passport.

Menossa ovat orkesterinjohtajan ja vankan basistin Charlie Hadenin 50-vuotissyntymäpäivät vuonna 1987. Haden löi itsensä läpi Ornette Colemanin ja Keith Jarrettin yhtyeissä Nyt isäntä viihdyttää vieraitaan kvartetteineen (Ernie Watts, saksofoni, Alan Broadbent, piano, Billy Higgins, rummut) musiikilla. Kaiffarit irrottelevat ja jammailevat rennon mukavasti. Yli tunnin esityksen viimeisenä numerona on Bachin Etydi. Tuokin vielä! Joidenkin monipuolisuudelle ja osaamisille ei tunnu löytyvän rajoja.

Toisella levyllä ollaan ”oikeassa” konsertissa Hadenin varhaislapsuuden kotiseudulla Missourissa. Websterin yliopistolla, St. Louisissa esiinnytään vuonna 1988 lähes samalla kokoonpanolla kuin synttäreillä. Rummuissa on nyt kuitenkin Paul Motian, joka soitti siinä Bill Evansin ehkä kovimmassa triossa. (Samalla on huomautettava, että synttäreillä Colemanin porukasta tuttu Higgins pääsi loistamaan oikein kunnolla.)

Ja taas menee nappiin! Tyypit eivät tunnu tietävän eroa virallisen ja epävirallisen välillä.

Jos olisin joutunut valitsemaan, menenkö poliitikkojemme suurellisille ökysynttäreille vai näihin Hadenin bileisiin, olisin mennyt Hadenille. Eikä valinnan syynä olisi ollut pelkästään Ruth Hadenin loihtima mainio kakku. (PL)

Charlie Haden: The Private Collection. Naim 2008. Viisi tähteä.

Pertti Laesmaa