Huono musiikki & huono kirja kiskotaan kuiville rytmijipoilla.
Mitä eroa on sillä, että jaksaako lukea kirjan tai kuulla musiikkiesityksen loppuun. No se, että huonoakin musiikkia jaksaa kuunnella, koska se soi meistä riippumatta. Voi vaan odottaa, että esitys on ohi.
Musiikin rytmi ja melodiankulku vie mukanaan passiivisestikin.
Ja kääntäen voi sanoa, että huononkin kirjan tulee helposti lukeneeksi, jos siinä on vain toimiva rytmitys ja juonenkulku.
Salanimellä Joseph Gelinek kirjoitettu Kymmenes sinfonia on kuin köyhän miehen Da Vinci -koodi, romaanin luvut ovat sopivan lyhyitä, lukujen lopussa on selkeä cliffhanger, mukaan on ujutettu mystisiä ja salatieteellisiä hypoteesejä ja pitkiä historiallisia kaaria unohtamatta Illuminatia.
Musiikillista uskottavuutta on lisätty kertomalla takakansiteksteissä, että espanjalainen kirjoittaja on oikeasti myös pianisti ja säveltäjä.
“Lisäksi hän on perehtynyt syvällisesti Beethovenin elämään ja sävellyksiin”, jatkaa takalieve.
Näin luodaan kirjoittajasta kuva, joka sekoittuu kirjan päähenkilöön, Daniel Paniaguaan. Hän on myös Beethoven-tutkija.
Romaanissa etsitään Beethovenin viimeistä ja keskeneräiseksi jäänyttä kymmenettä sinfoniaa.
Alkujännitettä tuskin voi luoda perinteisemmin ja tylsemmin: “Muistin vain joidenkin asiantuntijoiden väittäneen, että Beethovenin kymmenennen sinfonian täydellinen käsikirjoitus on jossain Euroopan maassa piilossa ja odottaa löytymistään.”
Välillä tulee odottaneeksi, että kirja nousee musiikkihistoriallisten anekdoottiensa yläpuolelle. Ei se juuri nouse, mutta tahkoava rytmitys vie sivulta toiselle.
Sivulta toiselle vievän rytmiikan luominen ei ole tasa-arvoista. Tänä syksynä olen tahkonnut loppuun asti Hannu Salaman kirjan Sydän paikallaan, vaikka teoksen ainekset riittivät mielestäni mestarillisiin ekoihin 60 sivuun. Sitten teos muuttui tylsäksi saman teeman toistoksi, rytmi katosi kokonaan.
Mikko Rimmisen Finlandia-palkittua Nenäpäivää jaksoin lukea hieman vähemmän, vaikka se oli paljon taidokkaammin kirjoitettu kuin Kymmenes sinfonia. Arne Nevanlinnan Hjalmar-kirjakin on kirjoitettu hyvin, mutta jäänyt minulta kesken. Aleksanda Salmelan 27 Eli kuolema tekee taiteilijan on kesken, mutta se tuntuu edelleen vetävältä.
Kymmenennen sinfonian luin lähes yhdeltä istumalta, tai siis pikemminkin yhdeltä makaamalta, enkä kuollut tylsyyteen. Selkeä rytmiikka voitti rytminhakemisen ja vei kirjan lukemisen loppuun asti.
Beethovenin viimeiset sanat kuolinvuoteellaan olivat kuulemma: “Plaudate, amici, comedia finita est. Ystävät taputtakaa. Komedia on loppu.”
Ehkä myös kirjan loppuun lukemiselle voi antaa aplodinsa.
Joseph Gelinek: Kymmenes sinfonia. Bazar 2010. 397 s.
Kimmo Jylhämö
