ElokuvaKirjoittanut Tuomas Rantanen

Läntisen sivilisaation sankarit

Lukuaika: 2 minuuttia

Läntisen sivilisaation sankarit

Teksti Tuomas Rantanen

Tartunta on pinnaltaan tyhjänpäiväinen epidemiaelokuva, jonka sisällä on turhan paljon tiedostettua tai tiedostamatonta poliittista symboliikkaa, väittää Tuomas Rantanen.

Esimerkiksi elokuvissa Seksiä, valheita ja videonauhaa, Erin Brockovich ja Traffic osaamista ja omaleimaisuutta osoittanut Steve Soderbergh yllättää uudessa epidemiaelokuvassaan paitsi tarinan yllätyksettömyydellä ja sen pohjimmaisella patrioottisuudella.

Tartunnassa nähdään hommansa osaavan ammattilaisen ohjaamana ja pätevän näyttelijäkaartin esittämänä tarina Kaukoidästä USA:aan nopeasti ja pelottavasti leviävästä aivosairaudesta, johon viranomaiset yrittävät löytää ajoissa vastalääkkeitä ennen kuin amerikkalaisten oma sivilisaatio on vaarassa romahtaa.

Tarina toistaa viime vuosien tautipaniikkia kuvaavien tusinaelokuvien kerrontaformaattia, jossa on havaittavissa viitteitä sekä 1950-luvulla poliittisesta vainoharhaisuudesta ammentaneen scifi-genren että 1970-luvulla suureen boomiin nousseen katastrofielokuva-genren kliseisiin.

Uutena mausteena sopassa on myös viime vuosien poliisisarjoista tuttua tieteisfetisismiä, jossa yhteisen hyvän puolustajat pystyvät uusilla ylivoimaisilla teknisillä apuvälineillään konstruoimaan mitä mutkikkaiden tapahtumasarjojen sisälle todellisuudessa kätkeytyy.

Luonnontieteellisesti Tartunnan tarina on enimmäkseen täyttä tuubaa. Jää epäselväksi, miten pisaratartuntana leviävä keuhkosairaus muuttuu lyhyessä ajassa aivosairaudeksi ja miten tartunnan primaarilähde olisi muka jäljitettävissä yhden ravintolan valvontakamera-aineiston kautta.

Tällainen tarkastelutapa fiktiiviseen jännityselokuvaan on kuitenkin turhan tiukkapipoinen. Tärkeämpää on kysyä, mitä tällä uhan metaforalla halutaan sanoa.

Vanhoissa scifi-elokuvassa erilaiset alienit esittivät vertauskuvallisesti kommunistien soluttautumista keskuuteemme. Nykyisissä epidemiaelokuvissa uhkaavasti yllemme leviävä sairaus paikallistuu kulttuurissamme hyvin tunnistettavaan pelkoon siitä, että luonto joskus kostaa meille elämäntapamme kohtuuttomuuden.

Tämän lajityypin jonkinmoisena klassikkona voi pitää ebola-viruksesta kertovaa, Wolfgang Petersenin ohjaamaa ja Dustin Hoffmanin tähdittämää elokuvaa Tuntematon uhka (USA, 1995). Tuntematon uhka pystytti paikalleen tautielokuvien formaatin peruskivet: länsimainen tiede – eli se meikäläinen elämäntapa itse – onnistuu yleensä erilaisten mutkien kautta korjaamaan uhkaavat oireet. Samalla ongelmia tuottava rakenne jää rauhaan, ehkä jopa tyystin korvautuu tulkinnalla, että ongelmat alun perinkin liittyvät yksin luonnon omaan logiikkaan.

Soderberghin elokuvassa taudin syntymisen ja leviämisen anatomia sisältää myös välittävän metaforan. Tartunnassa nimenomaan huolella kuvitettu Kaukoidän takapajuisuus näyttäytyy taudin lähteenä ja siten todellisena läntisen sivilisaation uhkana.

Samaan aikaan Soderbergh esittää länsimaisen kulttuurin sisäisenä uhkana nimenomaan internetin, joka mahdollistaa paniikin ja kapinan lietsonnan siinä missä oman edun tavoitteluun kytkeytyvän disinformaation levittämisen. Näinkin toki on, mutta elokuvan dramaturginen vastakkainasettelu viranomaistiedon ja sitä haastavan kansalaiskeskustelun välillä on poliittisesti kärkevää ja ideologista.

Kaiken tämän keskellä epäitsekkään soihdunkantajan rooliin nousevat hallinnon virkamiehet ja tutkijat, jotka jopa naurettavuuteen asti esitellään omasta turvallisuudestaan piittaamattomina ihmiskunnan pelastusta hakevina sankareina. Yhteiskunnan poikkeustoimet ja tiedon rajoittaminen esitetään välttämättöminä.

Totta kai tosielämän sankareita on ja totta kai koko yhteisöä uhkaavissa kriisioloissa vastuullisten päättäjien on haettava myös tiedonhallintaa ja tehtävä salassakin priorisointeja, jotka eivät ole kaikkien kannalta yhtä edullisia.

Mutta Soderberghin elokuvassa jouhevan kuljetuksen taakse vain kepeällä hiekalla peitetty kirkasotsainen patriotismi on vaivaannuttavan yksioikoista. Amerikkalainen elämäntapa tieteineen ja moraalioppeineen sekä amerikkalainen sankaruus ansioituvat jälleen kerran koko ihmiskunnan pelastajina. Tämän mustavalkoisuuden äärellä moni kylmän sodan aikaisen propagandaelokuvan tekijä voisi tuntea kateutta.

Steven Soderbergh: Tartunta. Elokuvateattereissa nyt. Kaksi tähteä.