15-vuotisjuhlansa kunniaksi Kokoteatteri sai uuden kämpän, jossa kantaesitti uuden näytelmän toisessa pääroolissaan lupaava debytantti. Teatterin johtajankin elämässä alkaa uusi vaihe, sillä hän on vastikään jäänyt äitiyslomalle.

Pitkänsillan kupeessa olleesta, hieman nukkavierusta mutta viihtyisästä kellaribaarin ja entisen leffateatterin yhdistelmästä Kokoteatteri on siirtynyt Hämeentien varteen aiempaa steriilimpään ja ”virastomaisempaan”, mutta ilmeisen toimivaan Svenska Gårdeniin. Yläkerran paneloitu juhlasali on jaettu jazzklubien tarvitsemaksi hämyiseksi ravintolatilaksi ja puutuoleineen hiukan väliaikaisen oloiseksi teatteritilaksi. Mutta kun tarjolla on kunnon esitys, ei istuinten epämukavuus haittaa.

Teatteritilaa tulee kuluvan kevään aikana keikkaluonteisesti käyttämään myös Helsingin Gayteatteri, jonka uuden esityksen ensi-ilta on maaliskuussa. Koko Jazz Clubista on kerrottu toisaalla Fifissä.

Anna Veijalaisen kirjoittama ja aiemmin useammissakin Kokon näytelmissä näyttelijänä kunnostautuneen Minna Puolannon ohjaama Pudonneet on syntynyt teatterinjohtajan halusta kirjoittaa tasa-arvoiset roolit pojalleen Paavolle, 13 vuotta, ja hyvälle ystävälleen Henry Hanikalle. Muita henkilöitä ei näytelmässä sitten olekaan. Eikä tarvitsekaan.

Alun toisella kymmenellä oleva orpo Joonas tulee Helsinkiin enonsa luokse. Enolla ei mene ihan parhaalla mahdollisella tavalla, hän on työtön ja asunnoton. Mutta kesän kirkkaudessa keksitään ratkaisuja yhteen jos toiseenkin ongelmaan – hieman yllättävään loppuratkaisuun asti.

Vanha fraasi väittää, että kun lapsen tuo näyttämölle, saa kaikki virheet ja heikkoudet anteeksi. Pudonneet ei tue tätä väitettä. Siinä on toki heikkouksia, tarina on melko simppeli ja arvattava, mutta Paavo Veijalaisen ja Henry Hanikan yhteispelissä ensin mainittu ei saa ensimmäistäkään tasoituspistettä nuoresta iästään. Nämä näyttelijät komppaavat toisiaan, ruokkivat toistensa roolitöitä. Molemmat ovat luontevia esiintyjiä. Ikäero näkyy tietysti, mutta juuri näille henkilöille kirjoitetut roolit ovat tasa-arvoiset ja he ottavat ne kerrassaan sympaattisella tavalla. Vailla merkitystä tuskin lienee sekään, että Veijalainen ja Hanikka eivät ole joutuneet hyppäämään tämän tekstin pariin toisiaan ennalta tuntematta.

Pudonneiden vertailukohdaksi voisi nostaa ruotsalaisen Olle Hellbomin viimeiseksi jääneen elokuvan, Astrid Lindgrenin viehkoon lastenkirjaan perustuvan Rasmuksen ja kulkurin (Rasmus på luffen, 1981), jossa nuori Erik Lindgren ja armoitettu komeljanttari Allan Edwall (1924–1997), joka varmaan parhaiten muistetaan Vaahteramäen Eemelin isän roolista, tekevät samantyyppisen parin, samantyyppisin voimasuhtein ja oikeastaan jopa idealtaan hyvin samanlaisessa tarinassakin.

Paavo Veijalaisen tähteydestä on vielä ennenaikaista puhua, mutta portti siihen suuntaan on avattu. Kokoteatterin uusi alku saattaa olla merkittävän suomalaisen estraditaiteilijan urankin alku.

Kokon menneisyydestä ”lainsuojattomana” ryhmänä – jollainen se toki edelleen sikäli on, ettei teatterilaissa ole tämäntyyppisen ryhmän tukemiseen korvamerkittyä määrärahaa, vaan tuet ovat pääasiassa harkinnan varaisia – saa varsin hyvän käsityksen Anna Veijalaisen omaelämänkerrallisesta kirjasta Joukkokohtauksia. Kirja osoittaa alun perin tanssijaksi ja koreografiksi valmistautuneen ja sittemmin puhenäytelmissä niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin kunnostautuneen Veijalaisen eläneen teatterilleen ja kertoo paljon varsin mielenkiintoisiakin tapauksia teatterin ensimmäisten kymmenen vuoden ajoilta.

Pudonneet Helsingin Kokoteatterissa, esityksiä 15.2.–30.3.