”Museum of Postmodern Art syntyi eri tavalla kuin muut teoksemme. Me istuimme pöydän äärellä ja päätimme, että teemme tämän museon. Me päätimme esityksen nimen ja teimme hieman tutkimusta – kävimme eri museoissa katsomassa taidetta. Emme olleet tehneet sitä aiempien teosten kanssa. Me puhuimme siitä, mitä postmoderni on, emmekä me tienneet, että se on ohi, ennen kuin kaverimme kertoi, että se päättyi vuonna 1995”, Annika Tudeer kertoo.

Obliviaan taiteelliseen ydinryhmään kuuluvat Tudeer, Anna Krzystek ja Timo Fredriksson.

Ryhmä on unohtanut, mihin postmodernismin piti päättyä, mutta kaikki ovat yksimielisiä siitä, ettei se ole tärkeää. Päättyminen on tärkeää, tai hiipuminen, etääntyminen, käyminen vanhaksi ja museoitavaksi. Nyt 2000-luvun toisella vuosikymmenellä postmodernismi on valmista varastoitavaksi ja aseteltavaksi näytteille käsitteelliseen museoon.

”Eikä nyt kukaan tiedä, mitä on seuraavaksi. Meillä on sellainen tunne kuin seisoisimme jonkin suuren laidalla uuden ajan alussa. Yhteiskunnassa ja taiteessa tapahtuu paljon muutoksia, mutta kukaan ei vielä ole tarkkaan muotoillut sitä, mitä tapahtuu. Voidaksemme katsoa tulevaisuuteen, meidän on katsottava eteen ja taakse: pendulum oskilloi tulevaisuuden ja menneisyyden välillä ja liikkuu postmodernin läpi”, Tudeer jatkaa.

Fredriksson kertoo, että postmodernismin parhaiden osien valikoiminen ja arvioiminen on heille tärkeää taiteilijoina, koska he ovat syntyneet ja kasvaneet postmodernismin aallonharjalla. Esityssarja on tutkimustyötä.

Oblivia on erityinen ryhmä suomalaisen esitystaiteen kentällä – ryhmällä on eniten matkustuspäiviä, se nauttii kansainvälistä tunnustusta ja sillä on suurempi yleisö ulkomailla kuin täällä. Oikeastaan maan rajojen sisäpuolella Oblivia on verrattain tuntematon.

Oblivian maine ulkomailla on systemaattisen työn ja suurenmoisten sattumusten seuraus. Ensimmäiset vuodet ennen suuria yhteistyötahoja ja tunnettuja festivaaleja olivat maksukyvyttömiä OFF-festivaaleja ja palkkiottomia kiertueita, viikkojen residenssityöskentelyjä, joita seurasi esiintymismahdollisuuksia yhä tunnetummissa tiloissa.

Oblivian esitystaide on pelkistettyä. MOPMA:ssa on massiivinen Meri Ekolan valosuunnitelma, mutta ei lavasteita, esiintyjät astuvat lavalle mukavissa vaatteissa tai oloasuissa. Oblivia kannattelee suurta ja abstraktia teemaa pienillä asioilla, fragmentaarisilla tarinoille ja hajoavilla keskusteluilla.

”Luomme hyvin pienillä eleillä melko isoja sanoja. Käsittelemme poikkeuksellisesti suurta aihetta – käytettyämme vuosia tutkiaksemme viihdettä, kysymysten kysyminen taiteesta, taiteen merkityksestä ja oikeutuksesta, ovat meille uusia. Mutta lähestymme taidettakin kevyesti”, Tudeer kertoo.

”Alussa on hämmennystä, voin uskoa, että yleisö on hämmentynyt siitä suureellisuudesta – mutta sitten tuomme sen alas ja suuruus on poissa. Yleisö näkee kolme ihmistä näyttämöllä, yrittämässä selvittää, mistä teoksessa on kyse. Tapahtumat ovat koreografisoituja. Ne ovat suuria kuvitteellisia tapahtumia, kertomuksia, jotka tulevat ja menevät sekä keskusteluja, jotka pirstahoituvat aikaan. Teosta yhdistävät langat ovat melko ohuita, ehkä hienovaraisiakin, ja teos on hyvin avoin. Se on meille tärkeää”, Krzystek kertoo ja jatkaa:

”MOPMA on hauska, mutta huumori on hyvin erilaista kuin aikaisemmissa teoksissamme. Nauru on samanlaista inhimillistä vatsanaurua, mutta Saksan ensi-illoissakin ihmiset nauroivat hyvin eri kohdissa. Se oli kiinnostava! Teos tuo ihmiset yhteen ja saattaa heidät keskittymään tähän yhteen asiaan, mutta teoksen lukeminen on siitä huolimatta hyvin yksilöllistä. Ihmiset suuntautuvat eri aspekteihin ja nauravat itsekseen, omille aiheilleen. Emme odota, että ihmiset nauraisivat tietyille vuorosanoille, esityksessä ei ole punchlineja.”

Vaikka MOPMA on viiden teoksen sarja, ryhmä ei vielä ole ajatellut jälkeen tulevien esitysten sisältöjä. Sarjan osien lukumäärä päätetään, sanotaan ääneen – ja sitten vain tehdään niin.

”Emme vielä ole avanneet museota – meillä on vasta suunnitelma, pohjapiirros. Taidemuseossa on monia huoneita, joissa voi olla näytteillä mitä tahansa. Postmodernin taiteen museossa on viisi huonetta, ja niissä on jotain, mitä emme vielä tiedä. Lisäksihän museoilla on varastohalleja, joihin on taltioitu kaikkea sitä, mikä saattaa olla näytteille asettamisen arvoista – tai sitten ei ole. Museot ovat sellaisia”, Tudeer kertoo.

Entertainment Island -trilogian pitkän esityskauden aikana Oblivian työskentelyyn ja lavallaoloon hioutui oma esityskielensä, omalakinen vähäeleinen estetiikkansa, joka sijaitsee jossakin teatterin, tanssin ja esitystaiteen lomassa. Kysymys taidelajista on tosin vuosien aikana menettänyt kiinnostavuutensa ryhmälle.

”Voimme ihan hyvin mennä vaikkapa teatteri-bannerin alle, ei se ole niin tärkeää. Oleminen näyttämöllä on kuitenkin aina jollain tavalla samankaltaista”, Tudeer kertoo.

Tudeerin tausta on koreografiassa, taidekritiikissä ja kirjallisuustieteessä, Krzystek toimi koreografina ja Fredriksson aloitti klassisena pianistina.

”Ajattelen, että teen edelleen samankaltaista työtä kuin silloin pianistina. Yritän saattaa abstrakteista aiheista jotain nähtävää tai kuultavaa. Esiinnyn yhä ja ihmiset katsovat minua. Ei se ole niin kummallista”, Fredriksson kertoo.

Ryhmä kertoo, että prosessin alussa he tuottavat improvisoiden hyvin nopeasti paljon materiaalia, jota he sitten työstävät kokonaisen vuoden. Vaikka teos rakentuu improvisoidulle materiaalille, valmiina esitys on koreografisoitu tiukasti suhteessa tilaan. Ryhmä vakuuttaa, että juuri tiukan muodon sisällä he voivat olla vapaita sanan täysimmässä merkityksessä. Esitykset ovat keskenään erilaisia, vaikka niissä on sama tarkka rakenne. Kiertueet ja maailmanensi-illat hiovat teosta omalla paineellaan.

”Siitä tulee toisenlainen itsevarmuus, joka on meille hyvin tärkeää. Pitkä esityskausi mahdollistaa sen, että kehitymme esiintyjinä koko ajan. Monivuotisen Entertainment Island -sarjan jälkeen pääsemme jo paljon nopeammin siihen suoraan tapaan esiintyä, kasuaaliin lavallaoloon. Ensi-iltamme ovat ulkomailla, jotta pääsisimme heti kiinni siihen todelliseen esiintymistilanteeseen, jossa olemme kokonaan vieraan yleisön edessä – yleisön, jolla ei ole meihin mitään muuta suhdetta kuin halu nähdä meidän esiintyvän. Emme esiinny ulkomailla vain tullaksemme todella kuuluisiksi vaan viedäksemme työtämme pidemmälle. Tulla paremmaksi on paljon tärkeämpää kuin tulla kuuluisaksi”, Tudeer kertoo. Fredriksson on samanmielinen.

”Muusikot, jotka soittavat samaa settiä vuosien ajan, eivät tule vain paremmiksi soittamaan sitä nimenomaista settiä. Heistä tulee parempia muusikoita.”

Oblivia on perustettu vuonna 2000, jolloin Helsinki oli Euroopan kulttuuripääkaupunki. Baltic Circlen -teatterifestivaalin ohella ryhmä on yksi harvoja kulttuuripääkaupunkivuonna polkaistuja projekteja, joka on elänyt tähän päivään.

Annika Tudeer kertoo, että Oblivia perustettiin vastalauseena työryhmien sisäisille kahnauksille, teknisille vaikeuksille ja palkattomille töille.

”Me halusimme luoda työympäristön, jossa olisi mahdollisimman vähän esteitä. Halusimme luoda työyhteisön, joka olisi ystävällinen ja mukava. Ryhmän, jossa voisimme tehdä mahdollisimman helposti taidetta. Halusimme hypätä sieltä, mistä aita on matalin, tai ryömiä aidan ali – ja se, toimiminen pakottomasti, osoittautui hyvin menestyksekkääksi ideaksi. Se on super-taoistista, jotain buddhistista, ehkä – tai itämaista ajattelua. En tiedä, mutta me emme pakota asioita. Meille on tärkeää, että meillä on vahva eettinen pohja. Me työskentelemme ystävien kanssa, keräämme ympärillemme ystävien verkostoa”, Tudeer kertoo ja jatkaa:

”Halusimme, että kaikki saavat työstään myös palkkaa. Se ei ollut mitenkään itsestään selvää, mutta se oli hyvä strategia. Muistan, miten ensimmäisissä ryhmissä maksoimme itsellemme palkkaa noin 300 euroa kuussa ja se tuntui silloin suurelta rahalta. Sittemmin palkka on noussut, ja meille on tärkeää, että kukaan ei työskentele ilmaiseksi. Halusimme luoda hyvän ympäristön ja vahvan organisaation, joka mahdollistaa tämän työn. Ehkä jonain päivänä yritän kirjoittaa tästä kirjan, mikä kaikki on tärkeää, mutta ehkä vasta kymmenen vuoden kuluttua. Tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Me haluamme tehdä työtä vielä kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua.”

Oblivia on tiukkaan kutoutunut ensemble, jossa kukaan jäsenistä ei ole korvattavissa. Perustajajäsen Annika Tudeer kertoo, etteivät he voisi vakavasti harkita korvaavansa itseään näyttelijöillä, sillä teokset ovat vahvasti sidottuja heihin ihmisinä. Näyttämöteoksissa on läsnä esitystaiteen henkilökohtaisuus, taiteentekijöihin sidottu merkityksellisyys.

Erilaiset taustat ovat osa Oblivian moniäänisyyttä: itse asiassa jokainen ryhmässä toimii jollakin sellaisella alueella, johon häntä ei ole koulutettu. Oblivian ammattitaitoinen, rento ja erityislaatuinen lavallaoleilu on ehkä muutosalttiudellaan pystynyt yli kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana säilyttämään sen, mitä homogeenisemmät ryhmät menettävät murto-osassa sitä aikaa.