Teksti Pertti Laesmaa
Saksofoni on puhutteleva soitin. Koska sen ääni vielä muistuttaa soittimista eniten ihmisääntä, sillä on hyvä kertoa tarinoita. Monia hyviä tarinoita onkin kerrottu.
Toukokuun 14 päivän iltana Koko Teatterin lavalla oli mies ja tenorisaksofoni. Ei muuta.
Mieleen tuli Sonny Rollins. Hänen vuodelta 1957 olevan Village Vanguardin taltion äärellä kuulija pääsee varsin lähelle tuota mystistä soitinta. Rollins ei soita siinä kuitenkaan yksin. Hänellä on basso ja rummut apunaan. Rollins on esiintynyt myös ilman turvaverkkoa, eli muita soittajia. Nyt saman tempun aikoo tehdä Esa Pietilä. Soolokonsertin pitäminen fonilla vaatii paitsi erityisen hyvää soittotaitoa myös kovaa pokkaa.
Esa Pietilä syntyi monta vuotta mainitun Rollinsin Village Vanguardin keikan jälkeen. Jo usean viime vuoden ajan hän on ollut trioineen kysytty vieras Euroopan jazztapahtumiin. Trion kokoonpano on samanlainen kuin Rollinsilla 1957. Erona muusikoilla on se, että Rollins on tykästynyt hard bopiin, Pietilä on taas kallellaan freehen.
Maaliskuussa julkaistiin Pietilän täysin improvisoitu soololevy Karhea. Levy kertoo nimensä mukaisesti karheuden eri muodoista musiikiksi puettuna. Myös illan konsertti kantaa nimeä Karhea. Kuunnellaan!
Arkoja kuiskauksia, pettyneitä huokauksia, normaalia hengitystä ja puhetta, joka välillä yltyy huudoksi. Verkkaista menoa, energisesti räväkkää free-revittelyä ja rytmisiä yllätyksiä.
Tarinoiden mukana pääsen tapaamaan monia jazz-idolejani, joita olen aikaisemmin kuullut vain levyltä. Ujostuttaa, mutta haluan olla mukana. Pääsen taas niihin jazz-mestoihin, joissa olen aina viihtynyt, vaikka en ole koskaan käynyt.
Esityksen myötä pääsen myös inventoimaan tunnevarastoni. Kaikki tarkeät tunteet tuntuvat olevan vielä tallella.
Kun sitten katson ympärilleni, näen pimeässä salissa vain yksinäisen saksofonistin, joka näyttää Gerry Mulliganin ja Stan Getzin kloonilta. Mutta ei se ole. Se on Esa Pietilä, joka vetää hyvän illan.
Kun tenorisaksofonisti John Coltrane esiintyi Kulttuuritalolla vuonna 1961, tenorisaksofonisti Seppo Rannikko oli kysynyt häneltä mitä suukappaletta ja kielenvahvuutta tämä käytti. ”Five and five”, Trane oli vastannut.
Kysyin saman kysymyksen Pietilältä. Hän esitteli auliisti soitintaan ja muisteli joskus kuulleensa tuon jutun. Pietilän vastaus vuorostaan oli: ”Kutonen ja kolmonen.”
No, mitä nyt sitten kostuin tuosta? Ainakin sen, että Pietilä tuntuu olevan ihmisenä miellyttävä ja sympaattinen.
Päästyäni ulos sytytin piipun. Sekin maistui hämärtyvässä illassa erityisen hyvältä.
