Teksti Timo Harjuniemi
Kokeelliset sanfranciscolaiset rokkarit leikkivät Tavastialla sokerisen popin ja avantgarden rajapinnalla. Deerhoofin konseptittomuus toimii entistä terävämmin, ja eri tyylilajit leikkivät sovussa vaikka samassa kappaleessa. Yhtyeen kärkihahmo, Satomi Matsuzaki, on karismaattinen pieni olento, joka vuotaa verta Helsingin kuivassa ilmassa.
Tavastian lavalla keskiviikkoiltana heiluva Deerhoofin laulaja-basisti Satomi Matsuzaki on hädin tuskin instrumenttiaan suurempi. Jykeviä, ajoittain hyvinkin säröisiä riffejä soittopelistään pakottavassa miniatyyrirokkarissa on yhtä kaikki karismaa koko Tavastian tarpeiksi – ja ylikin jää.
Bassonpaukutuksen ohella laulajan hommia hoitelevassa Matsuzakissa manifestoituu yhtyeen henki. Deerhoof on mitä eksentrisin bändi, joka tekee kriitikon suosikkipuuhan – kategorisoinnin – ärsyttävän vaikeaksi. Juuri kun tekee mieli värjätä yhtye art rock -väripanoksella tai Sonic Youth -viittauksilla, Deerhoof jättääkin kitarakirskutuksen ja nolaa tärkeilevän tarkkailijan populaarilla rockabilly-coverilla tai hekumallisen mukaansatempaavalla popmelodialla.
Ja mitä tekee Matsuzaki? No mitäs muuta kuin on alati kompastua vahvistinpiuhaansa, taapertaa encoressa yleisön eteen vesimelonin kokoisessa tiikerinaamiossa tai laukoo japanilaisittain värittyneellä englannillaan vuoden parhaan välispiikin: ”I think Helsinki is very dry. My hand is bleeding. Thank you.”
Viimeksi Deerhoof esiintyi Helsingissä toissa kesänä, jolloin se soitti Redrum-klubilla. Vuonna 1997 ensimmäisen albuminsa julkaissut orkesteri oli silloin tuore tuttavuus suomalaiselle indieväelle. Tällä kertaa Redrum olisi eittämättä käynyt ahtaaksi, sillä Deerhoof houkutteli Tavastialle – jos ei salintäyttä – ainakin ruuhkan verran yleisöä.
Liekö sitten tunnelmallisemman keikkamiljöön syytä, mutta nelikon konsepti, tai pikemminkin konseptittomuus, on terävöitynyt sitten viime näkemän. Tässä sulatossa ei kaihdeta sen enempää suloista americanaa, rokonarpista punkkia kuin täydellisen staattista dronejumitustakaan, mutta jollain ilveellä kaikki tyylilajit mahtuvat sopuisasti Deerhoofin puitteisiin, jopa saman kappaleen aikana. Näin siitäkin huolimatta, että paikoin kukin soittimelleen omistautunut musikantti tuntuu puuhailevan eri kappaleen parissa.
Rumpali Greg Saunier osaa kertomansa mukaan kaksi sanaa suomea: toinen on ”kiitos” ja toinen ”profeetta”. Vieraalta noruikin kiitosta Deerhoofia lämmitelleelle elektroprogeyhtyeelle Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto.
Ryhmän viehätys perustuu pinnallisen syntikkasoundin ja metafyysisen pohdiskelun naittamiseen. Parhaimmillaan bändi on jumiutuessaan kunnolla monotonisuuteen. Hieman kuitenkin epäilyttää heittäytyä kovinkaan intiimiin suhteeseen näiden veikkojen kanssa.
