Helsingin juhlaviikkojen Stage-teatterifestivaali toi elokuun viimeisenä viikonloppuna Korjaamolle Mihail Patlasovin ohjaaman Pietarin kaupunginteatterin Baltic Housen esityksen Vasta-aineet.

Esitys kertoo dokumentaarisen teatterin keinoin antifasistin ja muusikon Timur Katšaravan murhasta Pietarissa marraskuun kolmantenatoista päivänä vuonna 2005.

Tuona päivänä olin Vladimirskaja-metroasemalla siinä mielenosoituksessa, josta Timuria varjostaneet natsit lähtivät häntä seuraamaan. Näin myös ruumiin Bukvojed-kaupan edessä, koska bussini Helsinkiin lähti sieltä samana iltana. Vasta seuraavana päivänä kuulin, että tämä kuollut oli Timur, anarkistitoveri, ja ystävieni hyvä ystävä.

Lähdin katsomaan teatteria epäillen. Miksi nämä ihmiset haluavat tehdä ystävieni ystävän kuolemasta viihdettä? Turha tulla minulle selittämään mitään hyvien ja kauniiden asioiden ajamisesta – kukaan aidosti lahjakas taiteilija ei ymmärrä politiikasta yhtään mitään, minkä esityksen jälkeinen keskustelutilaisuus jälleen kerran todisti minulle. Jos esitys olisi ollut suoraviivaisesti kantaaottava, Pietarin kaupunki olisi vetänyt siltä tukensa pois, eikä se muutenkaan olisi kiinnostanut Venäjän kyynistä älymystöä lainkaan.

Yksikään Timurin ystävistä ei suostunut tekemään käsikirjoittajan kanssa yhteistyötä. Ja ehkä tämän vuoksi esityksen anarkisti-antifasisti ei ollut Timurin ja hänen ystäviensä veroinen persoona, kuten Helsingin esityksessä paikalla ollut Timurin äiti minulle totesi juoruillessamme yhteisistä tutuistamme esityksen jälkeen. Ja ehkä hyvä niin, eivät anarkistit ja antifasistit keskimäärin olekaan erityisen rohkeita, fiksuja tai lahjakkaita. Timur oli erityistapaus.

Henkilöhahmoista kahdella oli suora vastine todellisuudessa – murhatun Timurin äidillä, ja murhaaja Aleksandr Šabalinin äidillä. Heidän vuorosanansa perustuivat pelkästään tekijöiden nauhoittamiin haastatteluihin. Muiden henkilöiden suhteen oli otettu enemmän vapauksia, mutta silti ne olivat uskottavia. Mutta ehkä juuri tämän vuoksi äideistä tuli näytelmän keskushahmoja, mikä varmasti teki siitä ymmärrettävämmän satunnaiselle katsojalle, heihin on helpompi samaistua kuin aktivisteihin.

Oikeastaan dokumentaarinen teatteri on enemmän teatteria kuin fiktiivinen. Koska katsojalla on mahdollisuus lukea samasta aiheesta internetistä, lukea kirja, lehti tai katsoa dokumenttielokuva, on ero pelkästään näyttelijän taitojen varassa. Ja tämän esityksen näyttelijät olivat häikäisevän hyviä, en ole koskaan nähnyt Suomessa mitään vastaavan tasoista. Miksiköhän Venäjällä näytellään vieläkin niin hyvin, siksikö että näyttelijänkoulutukseen kuuluu pakollista balettia ja miekkailua?

Katsomo oli lähes tyhjä, ja paristakymmenestä katsojasta ehkä puolet olivat suomenvenäläisiä. Stage-festivaali jäikin katsojatavoitteistaan, ja erityisesti ulkomaiset näytökset eivät olleet suosittuja. Ehkä suomalaiset eivät yksinkertaisesti halua nähdä hyvää teatteria?

Vai olisiko vikaa formaatissa – musiikki- ja elokuvafestivaalit perustuvat siihen, että samat ihmiset notkuvat siellä aamusta iltaan. Teatterin kanssa se ei kuitenkaan ole mahdollista, erityisesti jos käsitellään niin raskaita aiheita kuin Stage käsitteli tänä vuonna. Vasta-aineiden tekijät vielä tehostivat tätä jättämällä loppuaplodit pois, niiden puhdistavan efektin puuttuessa aihe jää piinaamaan katsojaa vielä esityksen jälkeenkin.

Tai ehkä suomalaiset katsojat pelkäsivät tekstityksen pilaavan elämyksen. Ainakin tämän esityksen kanssa epäilys oli aiheellinen – englanninkielinen tekstitys oli huono, ja suomenkielinen tekstitys rikollisen huono. Kääntäjien ammattikunnan silmittömään riistoon on puututtava järein keinoin, muuten Suomessa ei enää kohta voi esittää mitään muuta kuin suomalaista kulttuuria.

Kuvaavaa, että ensimmäiseen esitykseen tullut Pietarin Ekstremismin vastaisen keskuksen poliisimies myös kehui esitystä vuolaasti sen jälkeen järjestetyssä keskustelussa, vaikka esityksen poliisimies oli ehkä sen vastenmielisin persoona.

Täältä taas löytyy ylistävä kansallissosialistin kirjoittama arvostelu. Jos äärimmäisen raa’an konfliktin kaikki kolme osapuolta voivat pitää sen kuvauksesta, ehkä taiteella on sittenkin jotain itseisarvoa.

Vasta-aineet, käsikirjoitus Andrei Sovlachkov & ohjaus Mikhail Patlasov. Esitystä ei voi enää nähdä Helsingissä, mutta Pietarin Baltic Housessa sitä näytetään vielä ainakin ensi vuoden maaliskuuhun saakka.

Kirjoittaja on Voiman ja Fifin idänsuhteiden asiantuntija. Aiemmin Rautiainen kirjoitti Moskovasta Fifiin blogia nimellä Veli Itäläinen.