Mutta ovatko nuoret kiinnostuneita runoista? Kysymys saattaa nousta yhdellä jos toisella päällimmäisenä mieleen, kun kuulee nuorille suunnatusta runokiertueesta Katso peiliin. Kuka katosi?

Kiertueen lähtökohtana oli halu viedä nuorille runoja ja runon esittämistä.

“Olemme pyrkineet rakentamaan esityksen, joka herättää nuorissa kiinnostuksen runoutta kohtaan. Vaikka kaikki nuoret eivät lukisikaan runoja, niin parhaimmillaan esityksen jälkeen heillä ehkä herääkin innostus. Että ’vau, maailmassa on tällaisiakin tekstejä’”, kiertuetta tuottanut Johanna Råman pohtii.

Esityksen tematiikka koostuu nuoruudesta, aikuistumisesta, identiteetin vaihtuvuudesta ja itsensä etsimisestä. Myös seksuaalisuuden herääminen ja seksuaalisuuteen liittyvä kiinnostus ja pelot ovat vahvasti esillä.

Mukana on sekä klassikoita että nykylyriikkaa. On Pentti Saarikoskea, Edith Södergrania ja Eeva-Liisa Manneria, nykylyriikkaa edustavat puolestaan Henriikka Tavi, Juuli Niemi ja M. A. Numminen. Esitykseen on lisäksi valittu runoja useilta nuorilta runoilijoilta, jotka olivat kirjoittaessaan alle 20-vuotiaita.

“Katri Vala on kirjoittanut Kukkiva maa -tekstinsä 22-vuotiaana. Runo on 1920-luvulta, mutta se kommunikoi yllättävän hyvin 2000-luvun nuorten kirjoittamien tekstien kanssa. Se oli myös yhtenä lähtökohtanamme: että käsitellään kaikkia tekstejä yhtä arvokkaina ja tasavertaisina”, kertoo kiertueen esiintyjä, teatteripedagogiikan opiskelija ja lausuja Mirjami Heikkinen.

Esitysten kautta haluttiin tutkia, kuinka rikkoa stereotyyppisiä käsityksiä runonlausunnasta. Heikkinen ja Kivi lähtivät yhdistämään runonlausuntaa voimakkaaseen fyysiseen ilmaisuun ja hakemaan yleisökontaktia suhteessa tekstin tulkintaan. Heikkinen saattaa esimerkiksi silmät sidottuna kohdata tilassa ihmisen, jolle lausuu runon. Kontaktin haluttiin olevan todellista, eikä teeskenneltyä.

“Esityksessä astutaan välillä vahvastikin katsojan reviirille, mutta me olemme halunneet testata sitä. Joskus katsoja on tosi vastaanottava, mutta reaktio saattaa olla torjuvakin. Me otetaan se riski joka tapauksessa. Kontaktin ottaminen katsojiin on ainakin tuottanut sitä, että esiintyjä on koko ajan liikkeessä ja avoin yleisön ja tilan tuomille impulsseille. Improvisaatiota on paljon, ja siksi jokainen esitys on erilainen suhteessa edelliseen. Jos tilassa on vaikkapa puolapuut, saatan hyödyntää niitä osana esitystä kiipeämällä niille”, Heikkinen kertoo.

Toisiinsa nähden hyvin erityylisistä runoista koostuvan dramaturgian nivoi yhteen ohjaaja Aino Kivi yhteistyössä Heikkisen kanssa.

“Aino teki sellaisen ohjausratkaisun, että mulla on kaksitoista eriväristä ja erilaista sukkahousua päällekkäin ja mä riisun niitä runojen ja tunnelman vaihdosten myötä. Se on hyvin visuaalinen elementti, koska esitys on muutoin ulkoisesti yksinkertainen. Mulla ei ole mitään muuta kuin musta vaate ja sukkahousuja. Sukkahousut on tavallaan dramaturgiaa koossapitävä voima.”

Jokainen nuorisokotiesitys alkaa alustuksella sekä tutustumisella. Nuoret voivat tutkia runoja ja poimia niistä jotain, mikä kiinnostaa, ärsyttää tai koskettaa. Tärkeänä lähtökohtana Heikkinen pitää vapaaehtoisuutta, ja siksi nuorten ei ole pakko osallistua toiminnallisiin osioihin, mikäli eivät itse halua. Hänen mukaansa kuitenkin jossain vaiheessa useimmat katsojista antautuvat kontaktiin ja jotkut osallistuvat ja eläytyvät voimakkaastikin.

“Nuoret seuraavat näyttämön tapahtumia yleensä intensiivisesti. Esitys on herättänyt kiinnostusta ja uskon, että useat nuorista ovat voineet käsitellä joitakin itselleen merkityksellisiä tunteita, muistoja ja ilmiöitä esityksen kautta. Se oli yksi meidän tavoitteistamme”, Heikkinen sanoo.

Vaikka työ on mukavaa ja antoisaa, myöntää Heikkinen nuorisokotikeikkojen olevan toisinaan raskaita. Ne herättävät paljon ajatuksia nuorten haastavista elämäntilanteista ja esiintyjän ja katsojan välisestä suhteesta.

“Nuorisokodit ovat pieniä yksiköitä ja yleensä niissä asuu vain viidestä kymmeneen nuorta. Esitystilanne on hyvin erilainen verrattuna perinteiseen teatteritilaan, jossa on pimennetty katsomo ja paljon enemmän yleisöä. Nuorisokodissa esiintyessäni voin aistia ihan eri tavalla, mitä kussakin katsojassa tapahtuu, koska he istuvat aivan lähelläni, pienessä tilassa ja samassa valossa kanssani”, Heikkinen kertoo.

Nuorisokotien ohjaajien läsnäolo on oleellista, jotta ohjaajat pystyvät jälkeenpäin purkamaan nuorten kanssa esityksen aikana syntyneitä ajatuksia ja tuntoja. Varsinkin, jos esitys on koskettanut syvältä ja tuonut pintaan ahdistavia tai pelottavia muistoja.

“Vaikka meillä onkin syviä ja rankkoja aiheita, niin olemme saaneet nuorisokodeilta paljon hyvää palautetta esityksistä. On hienoa kuulla, mikäli nuoret voivat käsitellä kipeitä aiheita ja saavat uusia näkökulmia työstettäväkseen esityksen kautta”, Råman sanoo.

Vaikka osa teksteistä käsittelee kipupisteitä, pohjana on kujeilevuus. Keveys ja leikki ovat olleet tärkeä osa esityksen tekemistä ja esittämistä. Heikkinen jakaa asioita katsekontaktilla, nappaa impulsseja yleisöstä ja lähtee leikittelemään esimerkiksi rytmeillä.

“Tarkoituksena on aiheuttaa liikettä ihmisissä kontaktin ja dialogin kautta. Se on ollut yksi tärkeä syy, miksi olemme halunneet mennä nuorisokoteihin. Ihan vain kohtamaan ihmisiä ihmisinä. Mun suhde nuoreen on hyvin erilainen kuin vaikka nuoriso-ohjaajan tai terapeutin suhde. Nuorille saattaa olla uutta, että joku aikuinen ihminen tulee sinne muussa kuin byrokraattista tahoa edustavassa roolissa”, Heikkinen kertoo.

“Nuorisokodeissa on annettu kiitosta siitä, että nuorten vieraaksi ja keskustelun herättäjäksi saapuu joku ihan ulkopuolinen ihminen, joka ei tiedä mitään nuorten taustasta eikä historiasta”, Råman lisää.

Katso peiliin. Kuka katsoi? -kiertue kiertää nuorisokoteja huhtikuun ajan.