Teatteri Toivon treenilavan tapahtumia olisi mahdollista analysoida moneen sävyyn. Menikö tuossa Sarasvuo? Yleisirve maailmanajan tirehtööreille? Viite armottomuuden hymniin – jaksa tai tuhoudu?

Laatikon sisällä on turva, ulkona kaaos, anarkia. Katsojan mieli juoksee Pentti Holapan kuvauksiin psyykelääkkein tyynnytellystä koneistosta. Hiessä ja välihuudoissa muotoaan hioo Trauma, esitys, jota ei ole luotu kerralla nieltäväksi.

Pöydän ääreen asettuvat työryhmän jäsenistä ohjaaja Otto Laitinen, valosuunnittelusta vastaava Paavo Kolttola sekä näyttelijä-puvustaja Evgenia Smirnova.

Laitinen on jo teatteriesikoisensa synnyttänyt: härnäävän poliittisuuden ja reippaan itseironian sävyttämä Kun olemme polttaneet kaiken kertoi muutoksen vaikeuteen tympääntyneestä anarkistiryhmästä. Se sai ensi-iltansa vuonna 2012.

Esityksessä yksilön turhautuminen, vimma ja yritys yrittää tulvivat lavalle marssien, maalipommien ja tuhopolttojen kuorona. Se tarjosi katsojalle harvinaisen kurkistuksen alakulttuuriin, joka monelle on tuttu lähinnä mellakkauutisten oheiskuvista. Keskeinen kysymys oli, mihin muutoshalu suuntaa, kun yhteiskunta sulkee kuuloelimensä ja protesti peitellään nuorison kevyenä pahoinvointina, väkivaltana vailla mieltä.

Trauma ei pyri jatkamaan esikoisen askelmerkeissä. Pintavilkaisulta teemoissa voi nähdä samoja sävyjä, mutta Laitisen mukaan hän tarttuu aiheisiin, jotka sivuavat omia kiinnostuksia. 


”Trauma on näytelmä vankilasta, jossa me kaikki elämme. Nyt ei olla tekemisissä henkilötason traumojen kanssa, vaan liikutaan makrotasolla, yhteiskunnan kompleksien äärellä.”



Valtuusto-trilogian kaltaisten dokumenttiteatterikappaleiden sijaan Trauma nojaa syvempiin mielijohteisiin. Se vilisee tunnistettavia piirteitä ja viittauksia, mutta luo ne uudelleen, sylkee ulos itsenäisen lopputuotteen lukuisine tasoineen.

”Kukin katsoo lähtökohdistaan ja kokemustaustaansa vasten, näkee eri asioita ja eri tavoin. Traumaa tulee lähestyä kokonaisuutena ja keskittää huomionsa myös rivien väliin, repliikkeihin joita ei lausuta, abstrakteihin osuuksiin. Jokainen kohtaus on rakennettu vahvaksi ja itsenäiseksi. Välisoittoja ei harrasteta”, hän kuvaa.



Perinteisen ohjaajavetoisen mallin sijaan Trauma työstettiin kollektiivina, improvisaatiota ja yhteistyötä työkaluina käyttäen. Tuore, kahdentoista tekijän ryhmä löytyi avoimen koe-esiintymisen kautta.

Tekotapa sävytti myös sisältöä.

”Kollektiivinen työtapa vaatii eri suhtautumista prosessiin kuin ’diktaattoriohjaaja käskee’ -menetelmä. Jokaisen piti oppia luottamaan kykyihinsä ja muihin niin, että uskalsi asettaa ideansa arvioitavaksi. Se on helvetin vaikeaa.”

Lisäksi esiintyjät tarkkailivat ryhmädynamiikkaa ja ryhmään muodostuvia vallankäytön suhteita.

”Ilman sitä ymmärrys siitä, mitä oikeastaan näytellään olisi jäänyt pinnallisemmaksi.” 


Teoksen hahmot, kahdeksan läntisen maailmanjärjestyksen arkkityypit, tislautuivat usean, alun perin raa’astikin luonnistellun hahmotelman joukosta työstön, improvisaation ja tarkkailun kautta. Myös puvustamon puolella Evgenia Smirnova hahmotteli, kokeili ja loi, jätti tarttumatta ensimmäisiin mielijohteisiin, meni syvemmälle.


”Alussa ei ollut selvää edes se, kuka kukin tulisi olemaan.
Siten syntyvä hahmo ja lopullinen esittäjä eivät heijastelleet vaikutteita, tai häirinneet toisiaan.” Muiltakin osin kokonaisuuden annettiin luoda itseään uudelleen sisällön ehdoilla: alkuvaiheessa pelkästään lavastuksesta oli olemassa kymmenisen versiota.

Poliittisella teatterilla on sivumakunsa, ja lähihistorian langettama punavarjo. Mitä avoimen poliittinen teatteri tahtoo sanoa epäpoliittiseksi maalatulla 2000-luvulla?

”Ihmiset tuntuvat vieraantuneen elämästä monessakin suhteessa. Teatteri tuo sen liki tavalla, joka parhaimmillaan on vertaa vailla”, Otto Laitinen pohtii.

”Kun Olemme Polttaneen Kaiken hienous piili näkökulmastani siinä, miten se herätti realismillaan katsojissa voimakkaitakin reaktioita.” ”Esityksiä pilataan usein sillä, että ne halutaan tuottaa kaikille: ollaan vähän kaikesta vähän kaikkea mieltä. Ja teatterihan peilaa yhteiskuntaa: se ei ole vain yhden instituution ongelma”, Laitinen lisää.

Teoksen esitykset myytiin loppuun ja sitä koskevassa kritiikissä nousi Laitisen mielestä esiin erityisesti se, että monet arvostelivat kuvattua ajatusmaailmaa, eivät teosta itseään.

”Siinä mielessä se saavutti tavoitteensa, joka oli provosoida, herätellä, olla avaus johonkin. Siinä edesauttaa jos katsoja näkee puhuttavan asiaa.”

”Tasapainottelua poliittinen teatteri aina on: missä kulkee analyysin tai julistamisen raja. Käsiteltyjä aiheita tulee ymmärtää monelta kannalta: hyväksyä ei tarvitse, mutta ottaa kantaa. Pitäisi osata oivaltaa, tuoda kytköksiä esiin, mutta niin ettei teatteri julista yhtä totuutta vaan tarjoaa kentän, jossa paino on sisällöllä.”

Paavo Kolttola kommentoi yleisluontoisemmin. 


”Politiikka tekee jossain määrin tuloaan teatteriin, mutta ongelma sen suhteen on hieman sama kuin osassa aktivismissakin. Yhden asian toisto ja analyysin puute eivät vielä tarjoa paljoa sisältöä tai ajattelemisen aihetta.” 



Laitinen heittää ilmaan kysymyksen:

”Miksi vaikuttaminen tai analyysi tulisi rajata vain tiettyihin keinoihin – miksei teatterin sopisi olla yksi kanavista?
 Yhteiskunnassa on valuvika. Se on korjattava. Ainakin yritettävä.

”

Trauma Helsingin Teatteri Toivossa 5.4.–27.5.