Mielestäni teatteriesitykseen tulisi mennä ottamatta etukäteen yhtikäs mitään selville koko näytelmästä. Totaalisena tabula rasana, aivot tuulitunnelitilassa, mutta vastaanottavaisina. Ja mielestäni teatteria tulee mennä ennen kaikkea kokemaan. Olla kokija.

Teatterissa on kiinnostavaa ja hienoa muukin kuin juoni tai lavastus tai valot tai äänet tai näyttelijäsuoritukset. Siinä on erityisen hienoa se, että pääsee näkemään ihan oikeita ja eläviä ihmisiä läheltä. Heitä pääsee suorastaan tuijottamaan. Seuraamaan, mitä kaikkea he lavalla tekevätkään.

En aina pysty kuvittelemaan, että nyt tuo tai tämä roolihahmo tekee sitä tai tätä. Joskus, tai oikeastaan useimmiten pystyn, mutta toisinaan harhaudun ajattelemaan lavalla olevaa ihmistä vain omana itsenään. Se on hieno ja vähän absurdi fiilis.

Eikä siinä vielä kaikki. Elokuvissa käyminen on viihdyttävää ja kivaa. Mutta kyllä teatterissa käyminen on ihan eri juttu. Siinä käytetään enemmän omaa päätä. Kun näyttelijä sanoo lavalla, että nyt ollaan muuten Kiinassa, niin katsoja kyllä sopeutuu siihen, nyt totta vie ollaan Kiinassa, olivat lavasteet sitten kuinka minimalistiset hyvänsä. Mutta elokuvissa ollaan usein ihan oikeasti Kiinassa. Ei siinä tarvitse kovin suuria ajattelukyvyn tai mielikuvituksen lahjoja, että ymmärtää päähenkilön olevan Kiinassa.

En tiedä käsittelivätkö viime viikonloppuna Ylioppilasteatterifestivaaleilla näkemäni kaksi näytelmää sitä miten pientä ihmistä vedätetään ja kusetetaan, mutta niin minä kokijana tällä kertaa tulkitsin. Ensimmäinen, Ikarusmaschine, kertoi tavallisten nuorten ihmisten kiihkeästä halusta päästä julkisuuden valokeilaan. Mutta tuleeko halu aidosti yksilöiden sisältä luontaisesti, vai ulkopuolisten erilaisten tekijöiden paineen seurauksena?

Arvostin näytelmässä montaa asiaa, kuten useimpia näyttelijöitä ja valo- ja äänisuunnittelua. Mutta se, mitä en arvostanut, oli väliajan jälkeisen puoliskon päättymättömyys. Monta kertaa luulin, että tässä se loppukohtaus nyt tulee, niin eikös aina vaan uudelleen joku näyttelijöistä napannut mikrofonin ja alkanut vielä laulaa tai kertomaan jotain hauskahkoa juttua.

Mutta oli miten oli, näytelmä sai minut useaan otteeseen nauramaan ääneen, ja kerran jopa niin pitkään, että aloin tuntea häpeää muiden katsojien kokemisen häiritsemisestä, kun kukaan muu ei ollut nauranut enää pitkään aikaan.

Viime lauantaina Kruununhaan Kellariteatterissa katsomani Mies paikallaan – ei siis liiku herätti mielenkiintoni jo hauskan sanaleikkinimensä perusteella. Ja se näytelmä oli tosi hyvä. Taas oli kyse siitä, että pieni mitätön ihminen, tavallinen tallaaja, yrittää vain elää elämäänsä. Mutta hänen ei anneta tehdä sitä rauhassa. Aina on joku, naapurin lapset tai työnantaja tai feissaaja, joka pyytää tai vaatii tai häiritsee. Haluaa palan sinusta, huomiostasi, itselleen totta kai. Entä jos laskuvarjo, vertauskuvallisesti, onkin valurautaa?

Päähenkilön viivytystaistelu masentavaa arkea kohtaan tuodaan esiin taidokkaasti. Erityisen riemukasta antia ovat myös radiosta kuuluvat uutiset ja mainokset sekä lipevän maailmanparantajan luona nähty diaesitys. Näytelmää piristävät kivasti myös muutamat laulut, jotka yleensä näytelmissä ovat mielestäni muuten vaivaannuttavia. Vaikka käsikirjoittajat Mika Byman ja Ville Katajala tällä kertaa ovatkin onnistuneet sijoittamaan laulut saumattomasti näytelmän rullaukseen, toivoisin, että käsikirjoittajat yleensä jättäisivät laulut kokonaan pois näytelmistä.

Sen verran negatiivista palautetta Kellariteatterille haluaisin kuitenkin lähettää, että pituisellani (178cm) kaverilla oli huomattavia vaikeuksia saada jalkojaan mitenkään järkevästi tai mukavasti aseteltua katsomossa. Käytännössä pystyin vain valitsemaan, koskevatko jalkani edessä vai sivulla istuvaa kanssakatsojaa. Päätin vuorotella.

Yritin muuten mennä katsomaan kolmattakin näytelmää, Valtuustoa. Nyt kävi kuitenkin niin, että olin katsonut esityksen alkamisajan tunnin verran väärin. Ajattelin kuitenkin, että väliajalla voisin vielä puikahtaa kokemaan Voiman toimituspäällikön, Susanna Kuparisen, ohjaamaa näytelmää. En voinut. Ylioppilasteatterin ovet olivat lukossa esityksen aikana, enkä tahtonut jäädä ulos odottelemaan väliajan alkamista.

Mielestäni olisi kiva, että joku heppu päästäisi myöhästyneet sisään teatterin odotustilaan myös näytelmän ollessa käynnissä.

Ylioppilasteatteri: Ikarusmaschine. Neljä tähteä.

Kellariteatteri: Mies paikallaan – ei siis liiku. Neljä tähteä.