Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on poliittisen kirjallisuuden suomalainen ikiklassikko. Linna hakee teoksessaan sisällissodan taustat syvältä maan mullasta, paikallistaa riiston ja katkeruuden juuret ja tarjoaa muillekin kuin oman aikansa suomalaisille ymmärryksen sydäntä ja sovinnon kättä. Silti Linna ei pyöristele draamansa kulmia ja piirtää omankin puolensa tarkoin vedoin.

Ajatus Pohjatähden poliittisesta päivittämisestä Kansallisteatterin päänäyttämölle on loogista jatkoa samalla areenalla nähdylle Kristian Smedsin versiolle Linnan Tuntemattomasta sotilaasta.

Tuntematon eroaa kuitenkin Pohjantähdestä lähtökohtaisesti. Tuntemattoman symbolinen asema kansakunnan kaapin päällä liittyy myyttisiin kuviin kansallisuudesta, isänmaallisuudesta ja konservatiivisista kulttuuriarvoista. Siksi siinä on erityisen iso lataus provokaatiopotentiaalia, jota Smeds osasi taiten hyödyntääkin.

Vaikka Smedsin Tuntematon tuntui provosoivan poliitikkojakin, kyse ei ollut erityisen poliittisesta esityksestä. Sen haastajuus oli kulttuuristen kuvien ravistelussa.

Tuntemattomaan verrattuna Täällä Pohjantähden alla on läpijuurin poliittinen teksti. Pohjantähdestä on toki tehty viime vuosina myös alkuperäistekstille uskollisia näköispatsaita, mutta kun päivityksestä puhutaan, tekstin poliittisuutta ei voi oikein avata ottamatta samalla tuoretta poliittista näkökulmaa.

Tästä syystä Kansallisteatterin uuden pääjohtajan Mika Myllyahon ja hänen ohjaajakollegansa Saana Lavasteen teosvalintaa saattoi jo etukäteen pitää erityisen rohkeana.

Ensi-iltana odotukset ovat korkealla. Itse esitys alkaa sietämättömän latteasti. On vaikea keksiä katkenneisiin talonpoikaisiin juuriimme viittaavan esityksen avaukseksi yhtään vähemmän ilmeistä musiikkikappaletta kuin Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta.

Toisella tavalla asetelmallisen sisäänajokohtauksen jälkeen esityksen kortit lyödään pöytään: näyttämölle nostetut ohjaajien alter egot analysoivat jo nähdyn ja kuullun tuoreeltaan puhki. Nyt ei tehdä kliseitä vaan halutaan purkaa niitä.

Koko esitys rakentuu metodille, jossa tekijät kirjoittavat auki lavalla sen prosessin miten ovat itse eri näkökulmistaan lähestyneet Pohjantähden teemoja. Esityksessä hyödynnetään itse työstettyä brechtiläistä vieraannuttamisen metodia sekä yhteisö- ja opetusteatterin keinoja.

Varsinaisten aiheiden osalta Pohjantähdessä pyritään jäljittämään vanhan punaisen ja valkoisen Suomen sijaan tämän päivän jännitteistä suhdettamme maaseutuun, talonpoikaiseen itsemääräämisoikeuteen, työkeskeisyyteen, sukupuolirooleihin, sosiaalisiin vastakkainasetteluihin, väkivaltaan sekä ympäristökysymykseen. Kunnianhimoista. Taustoja on tehty, analyysiä työstetty.

Näytelmänmuoto, jossa tekijähahmot selittävät tekemistään on ollut esillä viime aikoina muuallakin. Esimerkiksi viimeisiä näytöksiään paraikaa elävä Kom-teatterin Kone on toteutettu hiukan samaan tapaan. Kummassakin esityksessä itsensä esittämisen asetelmallisuus on välillä vaivaannuttavaa.

Kun kaikki kirjoitetaan auki ja höystetään itseironialla ja -kritiikillä, ilmaisu huojuu välillä liiankin opettavaisiin sävyihin. Samalla draaman toimivuus ja koskettavuus kärsivät.

Draaman puolella uudessa Pohjantähdessä ehkä parhaiten toimii kohtaus, jossa ristivalotetaan punaisten kapinaa ja tämän hetken aikatasossa olevan näyttelijän vaikeuksia elää Pohjantähti teoksesta nousevien ristiriitaisten miesrooliodotusten kanssa. Tai toinen missä kiihkeä ohjaaja yrittää turhaan ratkaista maanomistajien ja torppareiden viharistiriitaa tämän ajan pasifistisella puheella.

Sen sijaan Pohjantähden väkivaltateeman etsimisessä nykyhetken perheväkivallasta tai koulujen kovasta maailmasta on kiinnostavaa mutta jää ajatuksellisesti vähän kesken ja toimii lavalla kankeasti. Toisaalta punavankileirin kärsimyksen muuttuminen intohimoiseksi tangoksi jää jo symbolisena kuvana vaikeasti tavoitettavaksi.

Kansallisen uuden Pohjatähti-luennan ehdottomin ansio on kuitenkin sen vilpitön pyrkimys etsiä poliittisesti tähdellisen aineiston päivityksen kautta tässä ajassa toimivaa sitoutunutta näkökulmaa teatterissa.

Se ei ole yhtään kyyninen eikä ylimielinen eikä sen eetos ole hukassa. Se haluaa puhutella. Siitä propsit.

Mutta miksi poliittisten aiheiden käsittely teatterissa näyttää nykyään vaativan niin paljon lavalle asti tuotua analysointia siitä mitä politiikka teatterissa voisi olla?

Ehkä politiikalla on taiteessa 1970-luvun osallistuvan ohjelmallisuuden peruja niin huono klangi, että jotenkin poliittisuutta pitää aina ensin pyytää anteeksi. Samalla syntyy paine selittää että kyse ei ole politiikan nostalgisoimisesta, vanhoilla vastakkainasetteluilla pelaamisesta, vaan vilpittömästä uuden poliittisuuden etsimisestä.

Ja on se kyllä niinkin että jos poliittiseen näkökulmaisuuteen ei oikein tunnu olevan eväitä poliitikoillakaan, miten sitä kehtaisi vaatia ihan valmiina teatterintekijöiltäkään? Jos aika on etsinnän aikaa, on ilmeistä että etsinnästä itsestään näkyy jälkiä tuloksessakin.

Tänään tarvitaan teatterin tutkimusmatkoja kansallisten teemojen ja ajankohtaisten yhteiskunnallisten jännitteiden leikkausalueelle. Hienoa jos tätä teatterin tehtävää viitoittaa juuri Kansallisteatteri.

Täällä Pohjantähden alla 2011, esityksiä 17.5. asti.