Pernilla Augustin ohjaama elokuva Sovinto kertoo 70-luvun siirtolaisaallon ruotsinsuomalaisista ja siitä, kuinka sosiaalisen alemmuudentunnon ja isien mailta kiikutetun humalahakuisuuden kehä pyörittää pieniä ihmisiä ikävästi. Elokuva perustuu Ruotsissa paljon huomiota saaneeseen Susanna Alakosken kirjaan Sikalat.

Hyppäyksen suomalaisesta duunarikulttuurista ruotsalaiseen ei luulisi olevan niitä kaikkein pisimpiä. Silti se on taatusti tehnyt kipeää. Tämän sopeutumiskitkan kuvaus on erityisen havainnollista oman aikamme roiskahtelevan maahanmuuttokeskustelun keskellä.

Alakosken luokkatietoisessakin kirjassa alkoholistiperheen tytär kuvaa tarkkasilmäisesti ja tunteella kansankodin nurjaa puolta. Ruotsalaistuvalla lapsella on ristiriitainen suhde suomalaisiin juuriinsa, joiden kääpäpahkurat tuntuvat kovin raskailta kantaa. Kaunistelematon ja epäilemättä hyvin todenmukainen elämänkuvaus ei taatusti vastaa Suomen maabrändityöryhmän ideaaleja.

Kirjan erityisiä ansioita on, että se ei käsittele alkoholismia yksioikoisesti. Sikalat onnistuu tallentamaan uskottavasti myös perheen keskinäisen välittämisen hetkiä ja vanhempien hajoavien persoonallisuuksien sisäisiä ristiriitoja. Samalla kun tunteiden kaaos välittyy tavanomaista monisäikeisempänä, itse tragedia kuopaisee vieläkin syvempää. Ei vain se kurjuus, vaan se menetetyn onnen mahdollisuus.

Pernilla Augustin elokuvaan on kirjoitettu toisen aikatason näkökulma aikuisen tyttären paluusta lapsuudenkotiin. Tytär ei ilmeisestikään ole jakanut lapsuudensa perhetragediaa uudelle perheelleen. Eri aikatasojen käsittely ristikkäin toimii hienosti ja luo elokuvaan sekä perspektiiviä että jännitettä.

Augustin kamerasilmä uskaltaa kaartaa kirjan tunnelmaan riittävän kaukaa, mutta hiipii silti oleelliseen ja tarpeeksi lähelle. Pelottavankin lähelle.

Perheen vanhempia esittävät Ville Virtanen ja Outi Mäenpää ovat saaneet Ruotsissa paljon kiitosta suorituksistaan. Eivätkä syyttä.

Virtanen saa ladattua tuurijuoppoon isään paljon muutakin kuin loukatun mieskunnian perinteisen koskenkorvakompensaation. Virtasen isä rakastaa ja välittää oikeastikin, mutta tekee sitä myös lyöden ja hukkuen itsesääliinsä ja eritteisiinsä. Vaikka isän tarina on se tavallinen, se on silti jotain enemmän. Samalla kun katsoja eläytyy tyttären häpeään ja suuttuu kaltoin kohdellun perheen puolesta, hän joutuu tunnustamaan isänkin uhriuden.

Outi Mäenpään suoritus omaan alkoholismiinsa kompastuvana perheenäitinä on vähintään yhtä tiukkaa ammattilaistyötä. Henkilökuvassa on paljon tunnetason bonusta alkutekstiinkin nähden. Monissa perhetragedian kuvauksissa äidin kunniantunnon murtumisen kuvaus jää isommilla eleillä kärsivän patriarkan tutkimisen varjoon. Ei tällä kertaa.

Viime vaiheiden sairaalakohtauksiin Mäenpää saa puskettua häkellyttävän tiivistyksen hukatun elämänsä ymmärtämisen äärellä keikkuvasta ihmisrauniosta. Makaabereimmillaankin Mäenpää pitää karaktäärinsä täydellisesti hallinnassaan. Hän tavoittaa pätevästi myös sen, kuinka rakkaus tai ainakin jonkinlainen tarrautuminen rakkauden ideaan voi osaltaan pitää itsetuhoista perhekuviota yllä.

Aikuista tytärtä esittävä Noomi Rapace loistaa hänkin osassaan. Elokuvan avainkohtauksessa lapsesta asti patoutunut viha, häpeä ja torjuttu rakkaus purkautuvat ryskyen läpi huolella kasvatetun suojapanssarin. Tuo kohtaus ei katoa mielestä kovin helposti. En tiedä onko se hyvä vai paha asia, mutta varmasti se voidaan lukea ansioksi Rapacelle ja koko elokuvalle.

Ei ole aina elämä helppoa ei.

Susanna Alakoski: Sikalat. Suom. Katriina Savolainen. Schildts 2007. 283 s.

Pernilla August: Sovinto. Elokuvateattereissa.