Seitsemältä helsinkiläisessä galleria Sinnessä on jo aiottua enemmän katsojia. Galleriatilan ovensuuhun on rakennettu tilaa rajaava seinä ja keskiosaan valkoinen kuutio eristämään yksi esiintyjistä. Kuutiossa on kaksi livevideokameraa, joista toisen ylhäältä kuvattu suora kuvavirta heijastetaan kuution sivuseinään. Viimeisenä huoneen perällä on matala lava.

Tilassa on kolme videoprojektiota, valokuvateos ja installaatio, jossa lapsiveistoksen diaprojektoripää heittää kuvia ja geometrisia muotoja vastapäiselle maalaukselle, jossa pienet pastelliväriläikät hahmottelevat meren ja taivaan Albert Edelfeltin maalauksesta Leikkiviä poikia rannalla. Maalauksen hailakoita värejä lukuun ottamatta kaikki huoneessa on mustavalkoista, estetisoitu siihen saakka, että se on viehättävää, etäistä ja kliinistä.

”Olkaa kuin kotonanne, nauttikaa, liikkukaa miten haluatte.”

Lavalla soittava Crystal Clears, kolmihenkinen elektropop-yhtye, kiinnittää huomion. Kuutioon suljettu Willehard Korander toivottaa läsnäolijat lämpimästi tervetulleiksi. Sillä välin katsojat ovat muodostaneet omaehtoisen katsomonsa tyhjälle seinälle. Siellä jokaisella on oma jakkaransa ja useimmilla vajaa lasi avajaisten tarjoamaa viiniä.

Isolation-esitys ei etene tarinan vaan argumentaation logiikalla. Lyhyet osat seuraavat toisiaan kärjistyvinä puheenvuoroina, mutta puheenvuorot eivät koske totuutta vaan satiiria sekä silti liian todennäköisiä pelkokuvia, jotka hitaasti siirtävät mahdollisen ja absurdin rajaa.

Johan Karrenton manifestatiivinen essee kääntyy aggressiiviseksi lyhytfilmiksi suomalaisen puoluepolitiikan täydellisestä epäonnistumisesta, joka tuottaa enemmän puhetta Teuvo Hakkaraisen juomisesta kuin miljonääreistä, jotka eivät maksa veroja.

Henrik Heselius artikuloi tarkasti, katse täsmällisen suorasti kamerassa. Video on leikattu kiihdyttävän nopeaksi; siitäkin tulee parodia poliitikkojen retorisesti etenevistä puheista, joissa vedotaan pieniin lapsiin, joista kasvaa narkkareita.

Karrenton lisäksi esityksen lyhytfilmeissä ja esityksissä on Valter Holmströmin, Antti Nylénin, Kasper Johanssonin ja Tuomas Timosen lyhyitä esseitä, joista on tehty kiivaita esitystekstejä.

Karhunpäät nousevat esiintyjien harteille ja heistä tulee yhtälailla lannistettuja kuin vihamielisiäkin, kaihoavia ja vieraita. Eläinpäisyys ja tiskiharjaväkivalta näyttävät poliittiset kamppailut absurdeina ja kipeinä. Kuutioonkin suljetun henkilön harteilla on tumma karhunpää, kun hän ravaa häkkieläimen tavoin edestakaisesti kopissaan.

Välillä musiikki vie vallan. Ludvig Allenin, Henrik Heseliuksen ja Oscar Hagenin musiikki keinuttelee viileästi ja luo silloittavaa ambientia ja siirtymiä. Äänisuunnittelu, pehmeät valot ja tyylitelty graafisuus ovat pohjattoman onnistuneita ja samalla kokonaan irrallisia.

Huoli yhteiskunnasta ja poliittisen keskustelun mätänemisestä eivät ole läsnä maalailevassa musiikissa tai sen esityksessä tai sanoituksissa. Videoiden ja graafisen ilmeen tyylittely, joka teoksessa on oma oikeutettu kokonaisuutensa, on viimeisteltyä, mutta niiden suhde aiheeseen on katsojan selityskyvyn varassa.

Isolation-esityksessä eri taidemuodot, kuten esittävät taiteet, kuvataide ja musiikki, ovat keskenään yhdenvertaisia mutta eriaiheisia. Niitä yhdistää niiden yhdenaikainen esiintyminen jaetussa tilassa. Esitykselliset osat, lyhytelokuvat, joissa miehet ja sitten karhupäiset miehet puhuvat sekä kuutiossa tapahtuvat performanssinomainen kappaleet, kiihdyttävät esityksen volyymia ja musiikki tasaa sitä kohti esteettistä, lempeää unohduksellista pintaa.

Esitys päättyy maagiseen, kun koneistetut rullakaihtimet nousevat hitaasti suurilta ikkunoilta ja päästävät sisään valkoisen kevätvalon ja hämmentyneiden ohikulkijoiden katseet. Ilmassa on ihan omanlaisensa humu, joka ei ole pelkoa tai ahdistusta maailman tilasta vaan juhlan tuntua ja jaettua yhteisyyttä.

Esityksiä vielä 3.–18.5. Esityksen puhekieli on lähinnä ruotsi, mutta tekstit voi halutessaan lukea monisteista suomeksi tai englanniksi.