Valot eivät ole vielä sammuneet, kun takarivistä kuuluu: ”Onks kellään kaljaa?” Alkon muovipussi siirtyy kädestä toiseen ja tölkit sihahtelevat auki. Punk O Cine -dokumentin kutsuvierasensi-illassa otetaan rennosti.

Punk O Cine on ohjaaja-käsikirjoittaja Mari Nummelan lopputyö Metropolia ammattikorkeakoulun elokuvailmaisun linjalle. Dokumenttia alettiin kuvata puolitoista vuotta sitten. Nummela ryhtyi hommiin, koska häntä ärsytti, ettei kotimaisesta punkista ole tehty ajankuvaa, vaikka kyseessä on elävä skene.

”Se oli aina sitä Pelle Miljoonaa ja nostalgiaa. Halusin siitä eroon ja näyttää, että punk on olemassa ja se on muuttunut 70-luvusta”, hän sanoo ensi-illan jälkeen.

Leffan lähikuvassa ovat Ydinperheen, Abnormin ja The Heartbunsin laulajat Masa, Patu ja Teemu. Kun Nummela alkoi miettiä sopivia päähenkilöitä, he olivat ensimmäiset tyypit, jotka tulivat hänen mieleensä. Hän päätti luottaa intuitioon.

Nummela kertoo monien kysyneen, miksei leffassa näy tyttöjä.

”En halunnut mitään kiintiötyttöjä. Teen mielummin vaikka tytöistä sitten erikseen leffan.”

Vaikka kyseessä on dokumentti, leffa ei Nummelan mukaan kerro, mitä on punk.

”Se ei vastaa sellaisiin kysymyksiin. Punk on jokaiselle henkilökohtainen asia, ja tämä on yksi näkökulma tai katselmus siihen.”

Kamera seuraa päähenkilöitä treenikämpiltä keikoille ja baareihin. He kertovat suhteestaan musiikkiin ja pohtivat punkin syvintä olemusta. Patu on päästänyt kamerat myös työpaikalleen ala-asteelle. Teemu ei päässyt ensi-iltaan, mutta Masa ja Patu kertoivat fiiliksiä nähtyään leffan nyt ensimmäistä kertaa.

”En näyttänyt niin hörhöltä kuin ajattelin. Kuvausporukka oli mukana aina, kun olin jossain vipeltämässä. Eihän siinä ole mitään kiinnostavaa, jos löhöän himassa ja katon telkkaria”, Patu sanoo.

Onko dokaaminen todella niin iso osa punk-skeneä kuin leffa antaa ymmärtää?

”On se tosi iso osa”, Masa hymyilee näytöksen jälkeen ja kaivaa kaljan muovipussista.

”Mä tykkään dokaa, mutta onhan se aina riski. On vaarallista, jos se menee överiksi ja elämän sisältö on pelkkä dokaaminen. Kaikki ei kestä sitä.”

”Joillekin dokaaminen on se koko homma ja joillekin viikonloppuhomma”, Patu sanoo. Hän myöntää, että kalja maistui hänelle ennen turhankin hyvin.

”Sain duunia eikä sitä voi tehdä kännissä tai krapulassa. Kerran kokeilin ja se riitti. Olen tyytyväinen, että kaljan päivittäinen lipittäminen loppui.”

Miten punk on muuttunut sitten 1970-luvun? Ainakin Liimanarinan Olli Pauke väittää elokuvassa, että se on mennyt epäpoliittisempaan suuntaan.

”On se varmasti mennyt sellaiseksi. En mä välttämättä näe, että siinä on mitään negatiivista. Niin on vain tapahtunut, että turha vouhottaminen on loppunut”, Masa pohtii.

”Skene on jakaantunut, mutta niin se on aina ollut. Nyt se vain tulee enemmän esiin. Joillekin uppoo enemmän kaljanjuontipunkki ja toisille kantaaottava”, Patu sanoo.

”Mulle uppoo se kantaaottava.”

”Helvetin monelle punk on sitä, että ollaan vitun kännissä, keesi vinossa, takki sotkettu ja huudetaan kaaosta. Mutta punkissa on kaikille jotain”, hän jatkaa.

Toistaiseksi leffaa ei ole voinut nähdä muualla kuin kutsuvieraille järjestetyssä ensi-illassa. Työryhmän toiveena on, että sitä saataisiin levitykseen leffafestareille. Tarkoituksena on myös järjestää kaikille avoin näytös esimerkiksi baarissa.

Leffan traileri

Leffan blogi: http://punkocine.blogspot.com/, Punk o Cine Facebookissa: http://www.facebook.com/punkocine & teaser Youtubessa.

Punk O Cine nähtävissä Rovaniemellä Arktista Vimmaa -elokuva- & mediafestivaalien kilpailusarjassa, festarit 8.–12.11. Yleisönäytös 11.11. Helsingin Pacificossa, Helsinginkatu 15, leffan jälkeen perinteinen Need A Freak -disco! Elokuva esitetään myös rockelokuvafestivaali Rokumentissa Joensuussa, joka järjestetään 16.–20.11.