Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Tuuli Hakulinen
Venäjällä lapsikin tuntee kirjallisuuden klassikot, ja kotikaupungin historia elää.
Palasin juuri työmatkalta Vologdasta, mitäänsanomattoman kuuloisesta keskikokoisesta kaupungista, joka sijaitsee 600 kilometriä Pietarista itään. Työaikatauluumme syntyi yllättäen aukko, joten pyysimme paikallista järjestäjää, parikymppistä kasvibiologia Vanjaa pitämään meille pienen kaupunkikierroksen bussilla.
Poika tarttui ujostelematta mikrofoniin ja aloitti kaupungin esittelemisen. Saimme kuulla Vologdan historiasta lähes tuhannen vuoden ajalta. Miten Iivana Julma meinasi tehdä Vologdasta koko Venäjän pääkaupungin, miten kauppatiet kohtasivat Vologdassa, ja miten kaupunki jäi Pietari Suuren aikana taka-alalle mahdollisena Pietarin kilpailijana. Meille esiteltiin missä rakennuksissa kirjailijat ovat asuneet vieraillessaan Vologdassa, missä poliitikot ovat tehneet päätöksiä ja millä toreilla on aikoinaan sijainnut luostareita.
Yli tunnin kierroksen päätteeksi Vanja pahoitteli, että aikaa on niin vähän, hän ei ehtinyt vielä kertoa läheskään kaikkea kaupungin historiasta ja kulttuurista. Yllättyneenä kysyin Vanjalta, mistä hän tiesi kaikki nämä asiat. Onko niitä opiskeltu koulussa, tai kuuluuko Vanja kenties johonkin historian tutkijoiden seuraan? ”Eihän tässä ollut mitään erityistä. Kaikki tietävät nämä asiat kotikaupungistaan. Olenhan vologdalainen”, vastasi Vanja, ja pahoitteli vielä, ettei muistanut minä vuonna (kuvassa oleva) Spaso-Prilutskin Dmitrijevin luostari olikaan perustettu.
Kuvittelin itseni tai kenen tahansa tuntemani vantaalaisen pitämässä spontaania kaupunkikierrosta kotikaupungissani. Jos ei naamani olisi ollut jo valmiiksi pakkasesta punainen, olisin varmasti punastunut. En saanut mieleeni yhden yhtä faktaa kotikaupungistani. Puolentoista tunnin esitelmää historioineen ja eri kehitysvaiheineen en pystyisi pitämään edes Helsingistä. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin oloni venäläisiin verrattuna moukkamaiseksi, mitä tulee historiaan ja kirjallisuuteen.
Jo päiväkodissa lapset opettelevat runoja ulkoa ja esittävät niitä innoissaan aikuisille kevätjuhlassa ja sen jälkeen kotona kaikissa mahdollisissa juhlissa. Peruskoulussa kirjallisuus on oma, äidinkielestä erillinen oppiaineensa, ja perusoppimäärään kuuluu lukea kaikki Venäjän kirjallisuuden klassikot ja siihen päälle vielä ulkomaista kirjallisuutta. Voiko tätä verrata Suomen peruskoulun vaatimuksiin: ylä-asteella yksi kirja lukuvuodessa, ja sitäkään ei ole pakko lukea, kirjakokeesta läpi pääsemiseksi riittää hyvin kun lukee ennen koetta takakannen esittelytekstin.
Historia ja kirjallisuus limittyvät venäläisessä opetuksessa yhdeksi kokonaisuudeksi. Aateliston aikoihin tutustutaan Tolstoin ja Pushkinin kautta, köyhälistön elämästä tarinoi Dostojevski. Vallankumouksen kirjailijoita kuuluu yleiseen oppimäärään edelleen suuri joukko, tunnetuimpia lienee Majakovski ja Chernyshevski.
Muutettuani Venäjälle yksi ensimmäisistä ystävistäni lahjoitti minulle Gribojedovin kirjan. ”Lue tämä, muuten et ymmärrä mistä venäläiset puhuvat, sillä jokainen lause sisältää jonkun lainauksen tästä teoksesta”. Ei ehkä ihan jokainen lause, mutta vähintään joka päivä kuulen lainauksia tai lentäviä lauseita tunnettujen kirjailijoiden teoksista. Huomasin, että kirjallisuuteen viittaavat puheessaan niin yliopiston professorit kuin ammattikoulun aikoinaan kesken jättäneet punkkariystävänikin. Tuntuu, kuin venäläinen kirjallisuus olisi osa venäjän kieltä, edellytys puheen ymmärtämiselle.
Historian ja kulttuurin tuntemusta lienee lisännyt Venäjällä myös suurvaltapoliittinen patrioottinen kasvatus. Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut jo 20 vuotta, mutta edelleen peruskoulun opetuksessa käydään yksityiskohtaisesti läpi vallankumouksen vaiheet ja vallankumouksellisten sankariteot. Neuvostokriittistä näkökulmaa on tosin myös lisätty mukaan opetukseen. Vuonna 2009 peruskoulun kirjallisuuden yleiseen oppimäärään lisättiin jopa toisinajattelija Solzhenitsinin teos Arhipelag GULAG, joka kertoo Neuvostoliiton poliittisten vankien elämästä vankileirillä.
Opetussuunnitelman uudistamisesta keskustellaan aika ajoin. Pitäisikö sosialistisen vallankumouksen käsittelytapaa muuttaa? Väheneekö vallankumouksen merkitys historialle ajan myötä? Miten Neuvostoliittoa tulisi käsitellä historian opetuksessa? Kirjallisuuden ja historian oppimäärän supistamisesta ei kuitenkaan edes keskustella. Jokaisella on oikeus yleissivistykseen. Ja toivottavasti jatkossakin jokainen venäläinen voi tarvittaessa pitää parin tunnin opastetun kierroksen kotikaupunkinsa kulttuurista ja historiasta.
