Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kimmo Kallio
Irlannin poliittinen johto kantaa niskassaan kasaa uskottavuusongelmia.
Viimeiset viikot ovat olleet Irlantia pitkään hallinneelle Fianna Fáil (kohtalon soturit) -puolueelle yhtä alamäkeä, mutta myös oppositiolla on vitsit vähissä.
Irlannin hallituksen niskaan kriisin aikana kumuloituneet uskottavuusongelmat alkoivat näkyä todenteolla viime joulukuussa, kun joukko pääministeripuolueen rivikansanedustajia nousi vastustamaan pääministeri Brian Cowenin ja valtiovarainministeri Brian Lenihanin suunnitelmaa runnoa päätös 85 miljardin EU-IMF-lainapaketista läpi ilman parlamentin kuulemista.
Todellinen vapaapudotus alkoi kuitenkin vasta viime viikolla, kun Cowen yritti suorittaa huojuvan hallituksensa uudelleenjärjestelyä salassa vihreiltä hallituskoumppaneiltaan epäluottamusäänestyksen yhteydessä. Kuusi ministeriä jätti salkkunsa alkuviikosta, mutta erinäisten paljastusten seurauksena suunnitelma karahti kiville, kun vihreät estivät uusien ministerien nimittämisen eronneiden tilalle.
Nolo mahalasku oli viimeinen pisara monille puoluetovereille ja lauantaina Cowen ilmoitti astuvansa syrjään puolueen johdosta mutta jatkavansa silti pääministerinä seuraaviin vaaleihin asti. Vihreät ilmoittivat sunnuntaina saaneensa tarpeekseen Cowenin farssista ja lampsivat oppositioon kahden ministerinsä johdolla keikauttaen näin parlamentin valtasuhteet opposition hyväksi.
Sanakaavio Fianna Fáilin uuden puheenjohtajan Micheál Martinin virkaanastujaispuheesta. (Kuva: Politico.ie)
Fianna Fáil on nyt Cowenin johdolla saanut loattua nimensä sen verran tehokkaasti, että Irlannin poliittista kenttää vuosikymmeniä hallinnut puolue tulee miltei varmasti putoamaan opposition häntäpaikoille helmikuun lopussa pidettävissä aikaistetuissa vaaleissa.
Fianna Fáilin suosion salaisuus 15 sekuntiin tiivistettynä.
Poliittisen tilanteen poikkeuksellisuudesta huolimatta myös opposition pääpuolueilla tuntuu olevan vaikeuksia tehdä vaikutusta äänestäjäkuntaan. Hiljattaisen kyselytutkimuksen mukaan jopa 50 prosenttia unionistis-keskustalaisen Fine Gaelin ja 68 prosenttia oikeistodemarien johtaman Labourin kannattajista uskoo, ettei Irlannin tilanne olisi yhtään parempi vaikka puikoissa olisikin istunut heidän oma suosikkipuolueensa.
Opposition kritiikki onkin ollut lähes täysin hampaatonta hallituksen politiikan sisältöjen suhteen. Esimerkkinä vaikkapa yllä mainittu äänestys EU-IMF-lainasta: suurimmat puolueet kieltäytyivät tuolloin (kuten kieltäytyvät yhä) keskustelemasta siitä mistä monet muut Taloussanomia ja George Sorosia myöten osaavat jo puhua, eli itse lainan ja sen ehtojen mahdollisista tuhoisista vaikutuksista niin Irlannin kuin koko euroalueen taloudelle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle.
Valtiovarainministeri Lenihan kommentoikin äänestyspäivänä opposition johtamaa keskustelua ”ikäväksi ja masentavaksi”, eikä luonnehdinta olisi voinut olla paljoa osuvampi. Yksi keskeinen syy vaihtoehtoisten näköalojen puutteeseen onkin se, että opposition pääpuolueet ajavat käytännössä identtistä talouspolittikkaa hallituksen kanssa vaikka osa heistä ei halua sitä halua virallisesti myöntääkään.
Toinen syy näyttäisi olevan keskenään eripuraisten puolueiden tarve opportunistiseen pisteidenkalasteluun, minkä seurauksena hallitukselle on tipahdellut varsin helppoja irtopisteitä keräiltäväksi, mistä mitä mainioin esimerkki oli Cowenin viime viikolla Fine Gaelilta saama tuki Labourin esittämän epäluottamuslauseen yhteydessä. Labour puolestaan tuntuu yrittävän pysyä muista vasemmistoryhmistä ja heidän avauksistaan niin kaukana kuin vain mahdollista, joskus jopa ihan kirjaimellisesti:
Labourin Joan Burton ja Socialist Partyn MEP Joe Higgins ”keskustelemassa” Vincent Brownen paneelissa 24.1.
Poliittinen vaihtoehdottomuus saattaa olla hyvä valinta suurille oppositiopuolueille, jotka haluavat ennen kaikkea vakaan hallituksen uudelle parlamentille. Mutta jos sekä oikeudenmukaisuuden että talouden suuret kysymykset ohitetaan päätöksenteossa kerta toisensa jälkeen, voiko moinen hallinnollinen vakaus lopulta olla kovinkaan hyväksi poliittiselle ja sosiaaliselle vakaudelle?
