Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Elina Aintila
Vapaaehtoinen pääsee vihdoin asiaansa.
Toista kuukautta Kolumbiassa ja vihdoin kotiuduin projektikaupunkiini Ipialesiin, jossa vastassa oli jälleen paras mahdollinen isäntäperhe. Saavuin viime viikon keskiviikkona ja tuloani juhlittiin aamuyöhön. Oli ihmisiä, joiden puheinto ei ottanut loppuakseen, ja kilttinä suomalaisena kuuntelin ja kuuntelin, vaikka silmät ristissä, aina kello kahteen asti, jolloin viimeiset vieraat vihdoin lähtivät.
Toistan itseäni edellisistä blogikirjoituksista ja sanon: vaikka suurin osa kolumbialaisista on kouluttamatonta ja poliittisesti valveutumatonta väkeä, ne, jotka tietävät asioista jotain ovat senkin edestä intomielisempiä, intohimoisia ja idealistisia maanystäviä. Ja nämä idealistit ovat kovimpia puhumaan. ”Yhteen asiaan uskon ja yhteen asiaan ainoastaan: solidaarisuuteen – ja solidaarisuuteen ainoastaan”, sain yhden päivän ja seuraavankin aikana kuulla tarpeeksi monta kertaa.
Isäntäperheelläni (47-vuotias äiti ja 60-vuotias isä) on monenkirjava tuttava- ja perhepiiri, ja minulla on tunne, että tulevan vuoden aikana tulen oppimaan monesta mielenkiintoisesta ajankohtaisesta aiheesta. Kaiken huipuksi asumme ainoastaan kahden kilometrin päässä Ecuadorin rajasta, ja jo ensimmäisenä viikonloppuna teimme ensimmäisen ekskursion Ecuadorin puolelle. Molemmilla vanhemmilla on sukujuurtensa puolesta Kolumbian ja Ecuadorin maiden kaksoiskansalaisuus, ja minulle hankittiin heti lauantaina kolmen kuukauden viisumi (so. vapaa kulkulupa) Ecuadoriin, rajan yli edes takaisin. Näitä retkiä tulemme tekemään kuluvan vuoden aikana mitä ilmeisimmin useammankin kerran: Ecuadorissa monet kulutustavarat ovat kuuleman mukaan halvempia kuin Kolumbiassa. Ehdin jo pikaisesti tutustua San Gabrielin, Otavalon, Cotacachin ja Ibarran kaupunkeihin. Kaunis oli se maa, mitä vähän ehdin puolentoista päivän aikana näistä neljästä eri kaupungista näkemään.
Aldana
Aldanan kylässä vaalitaan alkuperäisväestön voimin luonnonmukaisen viljelyksen perinteitä. Selkämme takana ilman torjunta-aineita hoidettu yrttitarha.
Maanantaina taas aloitin yhdessä kolmesta projektistani, toisessa Ipialesin kahdesta SOS-lapsikylästä (Aldeas Infantiles SOS). Niin perheen kuin projektienkin suhteen täytyy myöntää käyneen suorastaan maaginen onni. On oikeastaan täysin perheeni innokkuuden ja aktiivisuuden ansiota, että pääsin maanantaina tutustumaan SOS-lapsikyläprojektiin. Bogotássa kirjoitin siskoni avustuksella ensimmäisen espanjankielisen ansioluetteloni ja motivaatiokirjeen tätä projektia varten – ja hups vain – tässä olen tekemässä kolmea päivää viikossa töitä mitä suloisimpien lasten parissa heidän englannin kielen opettajanaan ja kouluavustajanaan. Myönnän olevani jo aivan ihastunut pikkuisiini – ja yhteen aivan erityisen suloiseen pikkuneitiin, jolla on silmät kuin pikkulautaset, maailman söpöin pikkuhymy ja mitä valloittavimmin hersyvä pikkulapsennauru. (Vielä kerran: se hymy – ja ne silmät!) Jospa jonain päivänä adoptoisin itselleni kolumbialaisen prinsessan… Vaan kukapa olisi uskonut?
Muita projektejani tulevat olemaan alun perinkin minulle kaavailtu paikallinen sosiaaliprojekti (muutamana iltana viikossa järjestäen kulttuuritapahtumia lapsille ja nuorisolle, huolehtien yhteisön kouluttamisesta ja tiedottamisesta; mm. valistustyötä seksityöntekijöiden parissa, rock-konserttien ja nuorten taiteilijoiden näyttelyiden järjestämistä ynnä muuta mukavaa), ja muiden innokkaiden kontaktien kautta siunaantui lisäksi englanninopetusta lauantaisin muutaman tunnin verran läheisessä Aldanan-pikkukylässä vasta koulunsa päättäneille alkuperäisheimon jäsenille (iältään 25–32-vuotiaita, tutkinto: ’bachillerato’, mikä vastannee suomalaista ylioppilastutkintoa).
Jännittääkö? Vähänkö vain? Ei minulla ole koulutusta luokanopetukseen, ei pedagogisia opintoja lainkaan, mutta pelkästään englannin kielen oikeaoppinen ääntäminen tuntuu näillä mailla olevan huomattava avu. Aldanan pormestari oli innokas ottamaan apuni vastaan, joten mitä muuta olisin voinut sanoa kuin: ”Qué chévere!” – kuten näillä mailla on tapana sanoa.
