Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Seksuaalivähemmistöistä, hyvistä ja pahoista poliiseista sekä yhden miehen autokapinasta.
Moskovan Pride euroviisujen aikaan ylitti Suomenkin uutiskynnyksen, joutuihan (kuinka kamalaa!) putkaan myös suomalainen! Itse olen aika lailla jäävi kommentoimaan tapahtumia, koska riitaannuin järjestäjien kanssa jo ensimmäisen Moskovan Priden aikaan 2 vuotta sitten, mutta ehkä tapahtumasta voisi sanoa pari sanaa jotka koskevat kansalaistoimintaa Venäjällä yleensäkin.
Korporatistisessa Suomessa kaikki pitävät itsestäänselvänä, että kaikki duunarit kuuluvat yhteen ammattiliittoon, kaikki luonnonsuojelijat yhteen luonnonsuojeluliittoon ja kaikki homot yhteen homoliittoon. Nämä järjestöt sitten joko valitsevat tai junttaavat itselleen johtajan, jonka alaisuudessa sitten ajetaan maltillisia uudistuksia. Joku voi ehkä joskus olla eri mieltä, mutta pitkän venkoilun jälkeen ne erimielisetkin päätyvät kiltisti sinne jonon hännille marssimaan muiden perässä. Näin ollen suomalaisille on päivänselvää, että jos jossain on Pride, niin siellä se edustaa LGBT-kansaa, riippumatta siitä onko osanottajia kymmenen, tuhat vai miljoona.
Venäjältä kuitenkin puuttuu tämä Suomen 69-vuotinen konsensus- ja yhtenäisyysperinne. Niinpä jos joku julistautuu Moskovan Prideksi, eivät kaikki välttämättä ymmärrä miksi heidän pitäisi heti tanssia hänen pillinsä mukaan. Moskovan Priden lisäksi Venäjällä on pitkä lista muita seksuaalista tasavertaisuutta ajavia järjestöjä ja ryhmiä – LGBT-verkosto, LGBT Rights ja niin edespäin… ja harva näistä haluaa alistua Moskovan Priden itselleen monopolosoineiden komentoon ilman mahdollisutta vaikuttaa tapahtuman konseptiin mitenkään.
Näin ollen tänä vuonna Priden nimellä kulkevaan aktioon osallistui Moskovassa 60 ihmistä, joista ehkä kolmasosa ulkomaalaisia. Ei kovin paljon kaupungissa, jossa seksuaalivähemmistöihin kuuluu 6- tai 7-numeroinen luku ihmisiä.
Entä jos nyt keskenään erilaisista apurahoista riitelevät pienet kansalaisjärjestöt ottaisivat suomalaisilta mallia ja alistuisivat jonkin keskuksen komentoon, muuttaisiko se olennaisesti jotain? Ei välttämättä, sillä kansalaisjärjestö ei vielä tarkoita mitään kansanliikettä. Oikeuksia ei anneta, ne otetaan, ja tämä on erityisesti totta Venäjän kaltaisessa maassa, jonka vallanpitäjät eivät suomalaisten kollegoidensa tavoin pyri aktiivisesti integroimaan kaikkea riippumatonta kansalaistoimintaa harmittomaksi osaksi valtiokoneistoa, vaan lähinnä potkimaan sitä päähän. Siispä seksuaalivähemmistöjen asemaa ei voi parantaa mikään lobbaus tai seminaarit, vaan vain laaja kansanliike.
Itseasiassa Moskovan Priden toistuvat kiellot osoittavat, kuinka kaoottista politiikka Venäjällä on ja kuinka sattumanvaraiseen harkintaan tehdyt päätökset perustuvat. Esimerkiksi Omskissa Pride järjestettiin ainakin 2005, 2006 ja 2007 ilman mitään ongelmia virkavallan tai äärioikeiston taholla. Lisäksi Jekaterinburgin seksuaalivähemmistöt järjestivät melko epäpoliittisen, Berliinin mallisen ”rakkauden paraatin” joka vuosi 2001-2005, ja ainoa vastatoiminta oli jonkinlainen outo pirujen poismanausrituaali, jonka paikalliset papit järjestivät marssin varrella. Vasta Moskovan Priden kohtaama kova vastareaktio lopetti Jekaterinburgin perinteen.
Lisäksi seksuaalivähemmistöille suunnattu kaupallinen Kvir– (eli Queer-) lehti on saatavilla ainakin Moskovassa lähes joka kioskissa, ja ainakin vielä vuonna 2006 se oli viiden Moskovan myydyimmän ”miestenlehden” joukossa (siis samassa sarjassa kun Playboy ja Men’s Health, eikä lehti niistä välttämättä paljoa eroakaan). Kvir-lehti on muuten alusta asti ollut Moskovan Priden vastustaja, tosin arvatenkin lähinnä siksi ettei porvareita Venäjällä estä homouden tai minkään muunkaan vastaiset tabut ja kiellot.
Ainakin Moskovan Priden järjestäjien kunniaksi voi sanoa, että he ovat valmiita laittamaan itsensä likoon. Itse en kuitenkaan ole valmis ottamaan turpaan vain telkkariin päästäkseni, en edes hyvän asian puolesta.
Monta vuotta sitten eräs homotuttavani kohtasi porraskäytävässään kolme humalaista miliisiä eli poliisimiestä. Tuolloin tuttavani ei juurikaan pyrkinyt peittelemään suuntautumistaan. Poliisit yrittivät lavastaa hänet kannabiksen hallussapidosta (mikä on ehkä levinnein poliisin tapa hankkia lisäansioita), mutta tämä ei ottanut onnistuakseen, koska tuttavani teki heti selväksi tietävänsä kaikki ruumiintarkastukseen liittyvät pykälät. Tällöin yksi miliiseistä sai idean leikata kaverini sormuksen irti veitsellä sormineen päivineen. Tuttuni huudettua apua suunnitelma kuitenkin kariutui, koska naapuri ilmoitti hälyttäneensä paikalle poliisin erikoisjoukot – yritteliäät virkamiehet eivät jääneet odottelemaan kollegoitaan, ja pötkivät pakoon. Tämä naapuri oli muuten entinen poliisimies. Kuten Tjutšev kirjoitti, ”Venäjää ei älyllä ymmärrä”: Venäjälle on täysin tyypillistä, että jokaista pahaa poliisia kohti jostain löytyy myös yksi hyvä. Ei kuitenkaan ketään niin hyvää, että olisi ollut kiinnostunut tutkimaan tapausta – yksikään poliisiasema ei ottanut tuttuni rikosilmoitusta vastaan.
Miksi poliisit valitsivat homon uhrikseen? Ehkä he eivät pitäneet homoista, ehkä he ajattelivat ettei homo uskaltaisi puolustaa itseään tai etsiä syyllisiä jälkikäteen. Arvatenkin operaatio oli etukäteen suunniteltu.
Ei siis käy Venäjän homoja kateeksi, mutta sama olisi voinut tapahtua Venäjällä kenelle tahansa. Tosin siitä huolimatta, että nykyään poliisin mielivallasta saa lukea uutisista joka päivä, Venäjä on niin valtava ettei suurin osa väestöstä joudu sen kanssa tekemisiin ikinä. Näin ollen on vielä pitkä matka siihen viimeiseen pisaraan, joka tipahti New Yorkin Stonewallissa vuonna 1969.
Moskovan poliisit eivät ole enää vuosikausiin häirinneet homoklubeja: ilmeisesti lahjusten määrästä päästiin sopuun. Ortodoksikristittyjä fundamentalisteja ei ole pyörinyt puistoseksin keskeisimmässä tapaamispaikassa Plevnan sankareiden patsaalla sen jälkeen kun he saivat siellä turpaansa pari vuotta sitten. Tilanne on siis kaukana New Yorkin tai San Franciscon 1960- tai 1970-luvusta, jolloin virkavalta yritti tosissaan nujertaa näiden kaupunkien homokulttuurin massiivisilla ratsioilla klubeihin ja puistoihin, joissa kymmeniä ihmisiä piestiin sattumanvaraisesti joka kerta.
Suoraviivaisen sorron lisäksi Yhdysvaltain LGBT-liikkeen konsolidoi kamppailu erilaisia konservatiivien lainsäädännöllisiä aloitteita vastaan, jotka olisivat institutionalisoineet seksuaalivähemmistöjen syrjinnän. Paradoksaalisesti tällaisilla aloitteilla ei ole Venäjällä mahdollisuuksia lähinnä maan epädemokraattisuuden takia. Kansansuosiota populistiselle homofobiselle ohjelmalle kyllä löytyisi, ja demokraattisesti valitussa duumassa tällaiset lait voisivat hyvinkin mennä läpi. Juuri nyt vallanpitäjille Länsi-Euroopan mielipide on tässä asiassa kuitenkin tärkeämpää kuin pieleen menneiden markkinauudistuksien takia kaikkea liberaalia vastaan kääntyneen kansalaismielipiteen myötäily.
Lisäksi New Yorkin ja San Franciscon liikkeen syntymiseen varmasti vaikutti se yhteisöllisyys, joka syntyi tiettyjen kortteleiden ja kokonaisten kaupunginosien saatua homoleiman. Moskovassa ja Pietarissa asuntopula on kuitenkin sellainen, että kaikkien on tyydyttävä asumaan sillä alueella mihin nyt sattuvat päätymään – Venäjän megapoleissa ei ole sen enempää homojen kuin minkään muunkaan vähemmistön asuinalueita. Kiinteistöpula koskee myös liiketoimintaa: homoklubit ovat hujan hajan ympäri kaupunkia siinä missä esimerkiksi etniset ruokakaupatkin.
Jopa rikkaat joutuvat sopeutumaan näihin realiteetteihin, sillä heistäkin vain aniharvat mahtuvat omille rikkaiden alueilleen. Usein Moskovassa näkee aitojen ympäröimiä, vartioituja eliitin kerrostaloja täysin rappeutuneiden Hruštševin ajan viisikerroksisten vieressä. Toki esimerkiksi Länsi-Moskova on jonkin verran kalliimpi alue kuin kaakkoinen, mutta nämä erot eivät ole lähelläkään länsimaista kokoluokkaa, ja kunnon slummeja ”vapaa” markkinatalous tulee luomaan Moskovaan vasta parin seuraavan vuosikymmenen aikana, vaikka jo nyt sieltä täältä löytyy muutaman sadan hengen kansoittamia hirveitä vierastyöläisten asuntoloita ja jopa hökkelikyliä.
Ei siis aihetta optimismiin tänään, mutta Venäjällä ei voi koskaan tietää mitä huominen tuo tullessaan.
PS: Varmaan jo huomasittekin, että Artjom Loskutov vapautettiin 10. kesäkuuta. Poliisin mielivalta ja kampanjointi sitä vastaan on kuitenkin teema johon aion vielä palata.
Sitä ennen hyvät naurut ja lopuksi hieman itkua venäjänkielen taitajille – perusjätkä Jevgeni ”Taran” Katruzov Toljatista kuvasi videolle tapaamisiaan liikennepoliisien kanssa, tarkemmin sanottuna liikennepoliisien onnettomia yrityksiä nyhtää Jevgeniltä pieniä lahjuksia. Jevgenin harrastus kasvoi kokonaiseksi sarjaksi, jonka hän julkaisi YouTubessa: kaikki osat on koottu yhdelle sivulle esimerkiksi tässä Livejournal-osoitteessa. Jevgeni tuli kaupungissa pieneksi kuuluisuudeksi, ja loppupään videoissa näkyy miten poliisit pakenevat heti videokameran nähtyään. Lopulta tuntemattomat sedät polttivat Jevgenin auton, mikä näkyy sarjan viimeisessä osassa. Siellä on myös Webmoney-osoitteet, joiden kautta keskiluokan kapinaan uskovat voivat lähettää Jevgenille rahaa uuden bemarin ostamista varten.
