Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa talossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Teksti Hannele Huhtala
Viviane Reding kävi Suomessa. Kuka?
Nyt vietetään Euroopan unionin kansalaisuuden teemavuotta. Mistä sen huomaa?
Eilen tiistaina 24. syyskuuta Helsingissä järjestettiin 200 ihmistä houkutellut Kansalaisten dialogi -tilaisuus. Panelisteina olivat EU-komission varapuheenjohtaja Vivane Reding (EPP) ja suomalaismeppi Sirpa Pietikäinen (kok, EPP). Reding on myös oikeus-, perusoikeuksien ja kansalaisuusasioiden komissaari.
Kahden tunnin keskustelu on sähäkkä. On äänestyssäätimet, joilla virtuaaliselle taululle saadaan tulokset kyllä-ei-en tiedä-kysymyksiin (Tuntuuko sinusta, että EU:ssa kuullaan sinun äänesi? Aiotko äänestää seuraavissa EU-vaaleissa 2014?, ja niin edelleen). Twitter-hashtag EUdeb8 on käytössä ja Facebookissakin saa kommentoida. Kutsuvieraina on myös Mia-Petra Kumpula-Natri (sd.) ja Tuomo Puumala (kesk.), joilta saadaan tarkennuksia ja välikatsauksia.
Paikalla on järjestöjen edustajia ja poliitikkoja. 85 prosenttia paikallaolijoista aikookin äänestää seuraavissa EU-vaaleissa. Viime europarlamenttivaaleissa vuonna 2009 Suomen äänestysprosentti oli 40,3, hieman yli unionin keskiarvon, joka oli 38,6. On selvää, että paikalla on ihmisiä, joita lähtökohtaisesti kiinnostaa EU ja joilla on jonkinlainen käsitys sen päätöksenteosta ja vaikutuksista.
Puhutaan kriisistä, pankkikriisin sosiaalisista ulottuvuuksista ja siitä, kuinka jos jotain hyvää pitää hakea, kriisi on tuonut EU:n lähelle ihmisiä ja ihmisiä lähemmäs toisiaan.
Puheenvuoron saaneet kansalaiset kysyvät lhbt-perheiden oikeuksista, terveydenhuollosta ja koulutuksesta. Eräs vieraista kysyy, voisiko EU olla alue, jossa ei olisi ydinaseita. Kaikkiin näihin ihmistä lähellä oleviin kysymyksiin Redingin vastaus on yksiselitteinen: eivät ne ole EU-asioita. Sateenkaariperheitä koskeva perhelaki on aina kansallinen. Samoin päätöksenteko liittyen koulutukseen ja terveyteen. Ydinvoimasta ei ikinä päästäisi unionin tasolla yksimielisyyteen.
Luxemburgilainen Reding kannattaa EU:n kehittämistä liittovaltioksi, sitä agendaa hän tälläkin kerralla ajaa. Häntä on myös ehdoteltu seuraavaksi komission puheenjohtajaksi. Hän haluaisi, että komission puheenjohtaja valittaisiin suoralla vaalilla ja siinä hän käyttää vertauksena Yhdysvaltoja ja sitä kuhinaa, joka presidentin valinnasta siellä käydään. Kun keskusteluyleisö äänestää suorasta vaalista, 25 prosenttia ei kannata ehdotusta. Reding nyökyttelee ymmärtäväisenä, ”se olisi federalistinen malli, eivätkä kaikki halua sitä”.
Kun tilaisuus on jo melkein loppumassa, vieressäni istuva rouva kumartuu ja kysyy minulta, että kuka tämä nainen nyt olikaan, joka puhuu. Hän tarkoittaa aamun päävierasta, Viviane Redingiä. Jatkan lounaalla EU-keskustelua ystäväni kanssa. Aika vieraalta se EU tuntuu, hän sanoo.
Tilaisuuden alussa Reding moittii toimittajia, että kun mediassa ei kirjoiteta niistä EU:n hyvistä puolista ja kehityksestä, jota on saatu aikaan.
Totta on, että menneinä vuosina direktiivimuutokset uutisoitiin Suomessakin aika kohuotsikoin, toki niitä löytyy viime ajoiltakin. Ilta-Sanomat kirjoitti elokuussa otsikolla ”Tämä lakritsimakeinen kielletään?” kuinka Euroopan parlamentin valiokunta haluaa kieltää tupakankaltaisten makeisten myynnin. Mutta on hyviäkin uutisia, Iltalehti esimerkiksi kirjoitti heinäkuussa, kuinka ”EU-jäsenyys vauhdittaa idyllisen Kroatian matkailua”.
Reding kannattaa Euroopan keskuspankin alaista pankkivalvonnan elintä ja hän ajaa EU:lle yleistä syyttäjää, joka tutkisi EU-avustusten väärinkäyttöä. Siitä Reding puhuu kansalle, sillä kielellä jota se ymmärtää: ”rahat eivät saa mennä vääriin taskuihin”.
Huomaan, että keskustelutilaisuus herättää enemmän kysymyksiä sen ja koko EU:n tarkoituksesta.
Mutta miten ylittää unionin hämäryys ja hallinnollinen kieli ja todella tuoda EU lähelle kansalaista? Tarvitaanko siihen todella niin iso kriisi kuin Etelä-Euroopassa nyt on? Mitä ne positiiviset asiat voisivat tänä aikana olla, joista toimittajien pitäisi kirjoittaa? Tai mitä pitäisi tietää, jotta voi muodostaa mielipiteen EU:n liittovaltiokehityksestä?
Vastauksia ei tilaisuudessa anneta.
Sirpa Pietikäinen huomauttaa, että syrjäytynein EU-kansalainen on ikääntyvä nainen. Epäselväksi jää, miten EU voisi kuulla twitteriä taitamattoman mummonkin äänen.
