Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Satu Taskinen
Meidät tunnetaan syyllisyydestä ja häpeästä.
Talvisina viikonloppuina Itävallassa on aina ja pelkkää hiihtoa. Jossain muodossa. Mäkihyppyä juontaa kakkosena mukavasti Andreas Goldberger. Niinpä sitä sitten sunnuntai-iltapäivänä pahaa aavistamatta ja huvikseen katselee, kuinka miehet ripeässä tahdissa hyppivät sukset jalassa torneista eri puolella maailmaa mahdollisimman pitkälle.
Rentoutuakin voi hyvin. Ei tarvitse edes jännittää tulosten puolesta, kun nykyäänhän itävaltalaisia ei pidättele mikään eikä suomalaisilla ole mitään mahdollisuutta voittaa.
Sohvalla maatessa mielen taka-alalla kulkee ajatuksia ja filminpätkiä menneestä työviikosta. Erityisesti siitä mitä olisi voinut tehdä paremmin. Itselleen yrittää sitten sanoa välillä, että ”älä nyt niin ankarasti, kaikki meni hyvin ja palautekin oli positiivista”.
Se ei auta mitään. Virheiden etsintä, analysointi ja itsen suominta jatkuu moisen säälittävän yrityksen jälkeen yhtä ankarana, jos ei ankarampana.
Ja sitten! Sitten tulee televisiosta lause, joka pysäyttää. Lause on suomalaisia kuvaava kommentti, ja se saa minut purskahtamaan samaan aikaan sekä hysteeriseen että surulliseen nauruun. Itävallassa on nimittäin hyvin mukavaa olla suomalainen. Suomalaisista pidetään oikein erityisen paljon.
Niinpä kuuluttuja ei salaa myötätuntoaan, kun hän ihmetellen kertoo, mitä Kalle Keituri oli sanonut haastattelussa. Kalle oli sanonut, että edellisen päivän joukkuekilpailun huono tulos oli yksinomaan hänen syytänsä. Suomi oli sijoittunut kolmanneksi.
Kolmannesta sijasta tuleekin mieleen luontevasti Matti Hautamäen muutaman vuoden takainen olympiapronssi ja se mitä Matti muistaakseni sanoi silloin: kaikkihan tietävät, ettei pronssi tosiasiassa hänelle kuulunut. Edellinen hyppääjä kun kaatui.
Sohvalla maatessa asiat näyttäytyvät kirkkaina ja selvinä. Kaikki tuntuu sopivan loogisesti yhteen. Niin omat itseä ruoskivat suomalaiset ajatukseni kuin edellisten viikkojen ja kuukausien lehdistä muistamani uutiset. Niissä kulkee selvästi punainen lanka.
______________
Ote Ville Ropposen Kiiltomadossa (4.2.2009) ilmestyneestä arviosta Katja Ketun romaanista Hitsaaja:
Kuten Ketun esikoisromaanissa Surujenkerääjä (2005), myös Hitsaajassa koetetaan pestä pois syyllisyyttä. Suomessa sovittamaton häpeä on kurjempaa kuin kuolema. ”Ei ole pahinta, että on syyllinen, vaan ettei koskaan jää kiinni”, sanoo Mirka.
______________
Niila potee syyllisyyttä Estonian uppoamisesta: hän oli vuonna 1980 telakalla Saksassa hitsaamassa Viking Sallya, myöhempää Estoniaa. ”Ei se minun syytäni ollut, jotain vikaa tavarassa”, Niila toistaa läpi romaanin kuin loitsua. Kerran hän uskaltaa ajatella: ”Se olin mie, joka hitsasin siihen keulaportin”. Niilan itsesyytökset muistuttavat myös, miten moni lomautettu syyttää vain itseään, kun markkinavoimat romuttavat elämän.
Ja lisää pesee. Ehkä ei ole sattumaa, että Suomessa moneen vuoteen ylivoimaisesti palkituin kotimainen proosateos käsittelee juuri näitä asioita. Turun Sanomat (5.4.2008) otsikoi ”Häpeällä leimatut naiset” ja jatkaa:
Puhdistuksen moniulotteisuus romaanina on hätkähdyttävää.
Häpeä, petos, syyllisyys, sovitus. Sofi Oksasen kolmas romaani käsittelee suuria teemoja niiden ansaitsemalla monimuotoisuudella ja vakavuudella. Oksasen käsittelyssä teemat konkretisoituvat karmeisiin tapahtumiin Viron lähihistoriassa.
Entäpä tämä:
Washingtonissa 20. tammikuuta tapahtuvan vallanvaihdoksen vuoksi kotimatkalle pakkaava Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs Barbara Barrett asettuu jonon jatkoksi niiden ulkomaalaisvaikuttajien joukkoon, jotka ihmettelevät suomalaisten kykyä kehittää maailmanluokan tuotteita ja järjestelmiä ja kykenemättömyyttä markkinoida niitä kansainvälisesti.
Vahvan business-taustan omaava Barrett totesi tavatessaan joukon toimittajia läksiäistensä merkeissä, ettei Suomessa osata vieläkään markkinointia. Kun Barrett on ehtinyt kahlata läpi suomalaiset tutkimus- ja kehitysyhteisöt, hänen voi olettaa tietävän mistä puhuu. (Uusi Suomi 12.1.2009)
______________
Vaatimattomuutta, vikoja, syyllisyyttä, häpeää.
Suomalaisesta realismista on vitsikin. Oletteko kuulleet vitsiä elefantista? Sitä kerrotaan täällä silloin, kun joku kysyy, millaisia suomalaiset ovat.
Saksalainen, japanilainen, amerikkalainen ja suomalainen kulkevat savannilla ja näkevät elefantin. Saksalainen miettii: ”Miten saan tuon elefantin tekemään minulle työtä?” Japanilainen miettii: ”Mitä ruokaa tuosta elefantista voisi tehdä?” Amerikkalainen miettii: ”Miten tuo elefantti voisi ansaita minulle rahaa?” Suomalainen miettii: ”Mitä tuo elefantti ajattelee minusta?”
Kaikki nauravat paitsi suomalainen. Suomalainen nyökyttelee päätään. Hauskinta itävaltalaisten mielestä ei olekaan se, mitä vitsissä tapahtuu, vaan se kuinka suomalaiset siihen itse suhtautuvat.
