Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kimmo Kallio
Crisisjam-aktivistiryhmästä kannattaisi ottaa mallia Suomessa.
Vaihtoehdottomuuden eetos on jo pitkään hallinnut Irlannin poliittista keskustelua niin parlamentin sisä- kuin ulkopuolella. Kun keskustelu paikallisten kanssa kääntyy politiikkaan, nousee pintaan lähes aina syvä turhautumisen tunne. Poliittisen puheen virrasta on ollut lähes mahdotonta löytää todellisia vaihtoehtoja nykymenolle.
Yksi harvoista valopilkuista Irlannin synkeässä mediameressä oli viime vuoden loppupuolella aktivoitunut Budgetjam-ryhmä. Vasemmalle kallistuvien yliopistolaisten, toimittajien ja bloggaajien avoin verkosto alkoi pureutua terävillä artikkeleilla tuttavallisesti TINAksi (”There Is No Alternative”) nimettyyn vaihtoehdottomuuden politiikkaan, sen syihin ja siihen liittyviin puhetapoihin. Kymmenen päivää ennen budjettiäänestyksiä Budgetjam aloitti talkoovoimin ylläpidetyn liveblogin, jossa lukijoiden Twitterin ja sähköpostin kautta lähettämien vinkkien avulla kommentoitiin reaaliaikaisesti eri medioissa käytyä poliittista keskustelua. Vuodenvaihteessa nimensä Crisisjamiksi vaihtanut liike laajensi samalla näkökulmaansa entisestään ja muuntui viikoittain ilmestyväksi verkkolehdeksi.
(Kuva: Crisisjam ja Marko Buckik)
TINAn taustalta löytyy koko joukko taajaan toistuvia fraaseja ja myyttejä, jotka tarkemman tarkastelun alla osoittautuvat usein kovin köykäisiksi. Esimerkiksi eteenpäin katsomiseen ja kulkemiseen liittyvät (forward-looking, moving forward) sekä nykyhetken pakottavaa vaihtoehdottomuutta korostavat fraasit (we are where we are) ovat olleet omiaan lievittämään päättäjiin ja heidän taloudellisiin kytköksiinsä kohdistuvaa mielenkiintoa.
Irlannin nykyisen talouspoliittisen kriisin keskeisin myytti on sen luomistaru: kertomus julkisen talouden itse itselleen aiheuttamasta vararikosta, jossa hybrikseen langennut, helppoon rahaan ja makeaan elämään tottunut kansa kuluttaa enemmän kuin tuottaa. Nyt EU-IMF-lainan pakottamana seinä on tullut vastaan ja pulskien vuosien jälkeen on valtion kiristettävä vyötä ja pudotettava ylensyönninaiheuttamia liikakiloja. Poliitikot kautta linjan ovat kuin taikaiskusta muuttuneet sosiaalipoliittisiksi kirurgeiksi, jotka säästökuureillaan ja leikkureillaan yrittävät nyt parantaa valtion turvonnutta ruhoa näyttelykuntoon.
Ainoa valitettava puoli tässä sinänsä viihdyttävässä myytissä on, ettei se ole totta. Tosiasia on, että ennen pankkikriisiä, hallituksen lupaamaa 100 prosentin talletustakuuta ja sitä seurannutta massiivista rahanpumppausoperaatiota yksityisiin pankkeihin, niin Irlannin julkiset velat kuin menotkin olivat EU:n pienimmästä päästä. Lisäksi julkisen puolen vöitä alettiin kiristää rankalla kädellä jo kaksi vuotta sitten, joten mistään varsinaisesta juhlimisesta ei pitkään aikaan ole ollut millään asteikolla kyse.
Silti irlantilaisessa talouspolitiikassa kukoistavat ylenmääräisen juhlimiseen, liialliseen kurittomuuteen ja näiltä synneiltä pelastavaan ankaraan isähahmoon viittaavat idiomit. Tai kuten valtiovarainministeri Brian Lenihan asian hiljattain muotoili: ”me kaikki juhlimme”. Näiden lausuntojen läpi paistaa huonosti verhottu yritys herätellä irlantilaisten uinuvaa kollektiivista synnintuntoa ja katumushalua. Vallanpitäjien viesti alamaisilleen kuuluu: ”toiset meistä ehkä ovat enemmän syypäitä kuin toiset, mutta olemme silti kaikki samassa veneessä”.
Mutta missä määrin voidaan sanoa, että köyhimmät irlantilaiset todella olisivat olleet samalla pulskien vuosien lemmenlaivalla eliitin kanssa juhlimassa? Hiljattaisen saksalaistutkimuksen mukaan Irlanti on sosiaalisesti epäoikeudenmukaisimpia OECD-maita. Etenkin julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on ollut täysin retuperällä. Kriisistä huolimatta maassa on silti yhä 800 ihmistä, jotka tienaavat yli miljoona euroa vuodessa. Ja kuten talousasiantuntija Michael Taft paljastaa, uusi budjetti tarkoittaa heille kaikille verotuksen osalta vielä entistäkin lokoisempia päiviä.
Kuten antropologi Claude Lévi-Strauss aikoinaan osoitti, erityisen suositut myytit harvoin pysyvät täysin paikallisina. Nyt kun Suomessakin on vihdoin herätty pelottelemaan kestävyysvajeella ja leikkauslistojen välttämättömyydellä, ja on jopa uhattu Irlannin kohtalolla, kannattaisi meilläkin alkaa harkita omien kriisijamien järjestämistä ja miettiä, kuinka talouspoliittisessa puheessa faktoina esitettyjä myyttejä voisi alkaa ruotia entistä näkyvämmin – ennen kuin on liian myöhäistä.
