Teksti Erick Cabrera

Jokaisen on mahdollista muuttaa maailmassa pikkuisen jotakin, ja vaatimatta aina korvausta.

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna olin töissä Maailma kylässä -festivaaleilla. Se oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin Suomi-Nicaragua-seuran vapaaehtoistöihin. Meillä oli koju, jossa myimme pieniä nicaragualaisia käsitöitä sekä keittobanaanichipsejä juustolla tai ilman ja esittelimme seuran julkaisuja ja toimintaa.

Seinäjoelta on Helsinkiin yli kolmen tunnin junamatka, mutta viikonlopun jälkeen minusta tuntui, että kannatti lähteä. Minulla oli tosi hyvä mieli siitä, että olin kantanut oman korteni kekoon ja ollut osa ryhmää, joka osallistui festareille.

Kun minulle puhuttiin Maailma kylässä -festivaalista ensimmäisiä kertoja, minulla ei tietenkään ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millainen tapahtuma oli kyseessä. Vaikka minulle kerrottiin, että siellä on paljon ihmisiä ja esiintyjiä eri puolilta maailmaa ja kymmeniä tuhansia kävijöitä, en oikein osannut kuvitella mielessäni moista kansanjuhlaa. Kun minulta kysyttiin, haluaisinko mennä festareille vapaaehtoistöihin, niihin oli vielä monta kuukautta aikaa. Ajatus tuntui niin kaukaiselta, että oli helppo lupautua.

Mutta kyllähän minua jännitti, kun yhtäkkiä koittikin päivä, jolloin oli matkustettava Helsinkiin ja festareille. “Alahan pistää kamppeita kasaan, kohta mennään”, sanoi vaimo ja kaivoi matkalaukun kaapista. Aamulla menin suomenkurssille, ja kun kello koitti kolme, hyppäsin pyörän selkään ja viiletin tuhatta ja sataa kotiin. Oli ehdittävä junaan. Olin ollut koko päivän niin täpinöissäni, että en ollut edes syönyt lounasta, ja alkoi olla vähän nälkä. Söin täytetyn ruisleivän ja ryhdyin sitten tehtailemaan niitä lisää. Innostuin tekemään niitä kymmenen ja ajattelin, että siitä riittää myös vaimolle ja vaimon siskontytölle, joka lähti mukaan festareille. Mutta kuinkas ollakaan, söin melkein kaikki sittenkin itse. Ruisleipä on niin mahdottoman hyvää.

Juna oli puolitoista tuntia myöhässä. Mutustelin eväitä ja mietin, minkähänlaista festareilla mahtaa olla. Minulle oli kerrottu, että siellä on ihmisiä joka puolelta maailmaa. Odotin kovasti näkeväni sen ilmestyksen. Kuulosti hauskalta, että siellä yhdessä ja samassa paikassa olisi koolla niin sekalaista sakkia.

Lauantaiaamu koitti, ja vaimo sanoi, että lähdetäänpäs sitten. Olimme Kaisaniemen puistossa yhdeksältä aamulla ja etsiydyimme Suomi-Nicaragua-seuran kojulle. Kun saavuimme paikalle, minua hieman ihmetytti, että siellä ei ollut yhtään nicaragualaisia – ainoastaan yksi suomalainen, jo vähän varttuneempi señor, jolla oli jo yhdeksältä aamulla päällä semmoinen tekemisen meininki, että vähempikin herättää meikäläisessä kunnioitusta. Soveliaasti puolisen tuntia myöhemmin saapuivat maanmieheni – kaksi nicaragualaista, jotka tapasin ensimmäisen kerran. He olivat samalla toinen ja kolmas nicaragualainen, jotka tapasin täällä Suomessa – siihen asti olin tutustunut ainoastaan Gilbertiin, joka asuu meidän lähellä Lapualla. Rober ja Omar alkoivat saman tien neuvoa minulle mitä piti tehdä, ja pistimme hihat heilumaan. Se sopi minulle, koska olen joskus tuntemattomien ihmisten seurassa aika ujo.

Meidän piti siis paistaa rapeita platanosipsejä liukuhihnalla ihmisille festareilla, joille odotettiin kymmeniä ja taas kymmeniätuhansia kävijöitä. Minun tehtäväkseni tässä tehtaassa tuli platanoiden kuoriminen ja juuston paistaminen. Helppo nakki, mutta teepä sitä riuskassa tahdissa tauotta viisi tuntia. Meidän kojulle muodostui nopeasti melkoinen jono, ja luulen, että se johtui isoksi osaksi platanoiden mausteista: Rober heitti jokaisen annoksen päälle ikään kuin salaatiksi jonkin iloisen sanan tai leveän hymyn, sujautti ylimääräisen platanoviipaleen kiitokseksi kärsivälliselle odottajalle tai virnisteli ja pelleili niin, että ihmisillä oli oikein hauskaa heidän odottaessaan omaa annostaan. Ja sitten oli tietenkin espanjan kieli. Kojullamme kävi paljon sellaisia ihmisiä, jotka ilahtuivat jo siitä, että voivat hiukan verrytellä espanjan kielen taitoaan – vaikkapa sitten vain kiitoksen verran.

Kuva: Susanna Shearman.

Minulle itselleni tuli hyvä mieli siitä, kun kojulle eksyi muutama muukin Latinalaisesta Amerikasta tänne rantautunut. Yksi kolumbialainen kertoi meille platanoita odotellessaan, että hän tunsi nyrkkeilijä Alexis Argüellon, joka on meille nicaragualaisille jokseenkin saman kokoluokan legenda kuin Matti Nykänen suomalaisille. Yksi tyyppi Dominikaanisesta tasavallasta kyseli, mistä olimme ostaneet platanoita. Omar neuvoi hänelle mistä platanoita kannattaa käydä etsimässä. Oli hauska huomata, miten yhtäkkiä tunsimme keskinäistä yhteyttä täällä maailman toisella laidalla, vaikka emme ole edes naapurimaista. Meitä yhdisti jokin. Ehkä se oli se, että puhuimme kaikki espanjaa. Ehkä se, että olimme kaikki päätyneet tänne Euroopan pohjoiskolkkaan ja eksyneet samoille festareille, kuka töihin ja kuka kiertelemään. Ehkä se, että olimme jokainen vuorollamme tulleet kivuliaan tietoisiksi siitä, että suomen kielessä on viisitoista sijamuotoa, ja meidän olisi opeteltava niistä joka ikinen.

Tunnit kuluivat ja naamat vaihtuivat. Oli monenlaisia kohtaamisia, ja tutustuin siinä vähitellen myös uusiin nicaragualaisiin. Mutta vaikka olimme olevinaan Suomi-Nicaragua-seura, niin suurin osa heistä ei tullut meidän kanssamme töihin – kunhan kävivät kysymässä, miten meillä menee. Sen sijaan en voinut olla huomaamatta, että samaan aikaan kun me paistelimme platanoita, meidän kanssamme rinta rinnan paiski töitä kaksi suomalaista, jotka olivat olleet festareilla aamusta saakka. Huomautin tästä Omarille ja Roberille. “Jep”, he sanoivat, “Tuo lyhyempi señor ei ole itse asiassa ollut täällä ainoastaan aamusta saakka. Hän on tehnyt tässä seurassa vapaaehtoistöitä jo yli kaksikymmentäviisi vuotta.”

Miehet kertoivat, että tämä señor, jonka nimi oli Jouko, oli paikalla jokseenkin joka kerta, kun seura osallistui johonkin tapahtumaan. Vaikka mies ei enää ollut mikään eilisen kesän varsa, kumpikaan ei ollut kuullut hänen ikinä valittavan, ettei hän jaksa tai ettei häntä huvita. Sen vielä jollakin tavalla ymmärsi, että me nicaragualaiset olimme täällä tekemässä kulttuuriamme suomalaisille tutuksi, keräämässä rahaa kehitysyhteistyöhankkeelle ja syöttämässä ihmisille platanoitamme. Mutta tämä Jouko-herra ei ollut nicaragualainen edes kolmannessa polvessa. Hän työskenteli Atlantin toisella puolella sijaitsevan pikkuisen kotimaani hyväksi siksi, että hän vain yksinkertaisesti syystä tai toisesta halusi tehdä niin.

Toisen työmyyristä tunsin jo entuudestaan seuran kehitysyhteistyöhanketta käsittelevistä kokouksista. Hän oli Jorma, seuran taloudenhoitaja. Hänkin tuntui palavan kuin tuplaliekillä: hän oli jatkuvasti järjestelmässä jotakin, etsimässä mitä ikinä sitten tarvitsimmekin ja auttamassa missä tahansa tehtävässä. Vaimoni tunki tuttia festarihumuun kyllästyneen vauvamme suuhun ja nieli turhautuneisuuden kyyneleitä, kun ei pystynytkään olemaan avuksi kuten oli ajatellut. Minä kuorin platanoita sen minkä aloittelijan taidoiltani pystyin. Sormenpääni olivat hellinä ja hiki tippui. Tunsimme olomme amatööreiksi. Liian riittämättömiksi. Ja siinä olivat Jouko ja Jorma, uhkuen rinta rinnan jonkinlaista sanatonta päättäväisyyttä ja vapaaehtoishenkeä, vaikka kummankaan ei olisi ollut mikään pakko olla täällä juuri tänään. He olisivat voineet kuljeskella nauttimassa festivaalin tunnelmasta kuten ne 80 000 muuta festarivierasta. Tai he olisivat voineet olla jossakin muualla tekemässä mitä ikinä heitä sitten huvittikin tehdä. Ei, heidän ei olisi ollut mikään pakko olla siellä raatamassa kuin muulit. Mutta niin he vain olivat. Kävelevinä muistutuksina siitä, että jokaisen on mahdollista muuttaa maailmassa pikkuisen jotakin, ja vaatimatta aina joka asiasta korvausta ja vaivanpalkkaa.

Jorma ja Jouko nostattivat minussa sellaisen porukkahengen, että en varmasti ikinä unohda sitä. Vaimoni houkutteli minut platanovuoren ääreltä pois puoliväkisin. En olisi halunnut lähteä. Oikein hävetti riisua kertakäyttökäsineet ja kadota kojun ympärillä kiireettömänä käyskentelevään vilttiketjuun. Festivaali oli jättänyt minuun jalanjälkensä. Työvuoroni jälkeen kiertelin hiukan ympäriinsä ja näin ihmisiä ympäri maailman, heidän ruokiaan ja traditioitaan. Mutta pienen maailmanparantajan henki minussa paloi kirkkaimmin nimenomaan niiden viiden tunnin aikana, kun olin ahtautuneena pienen kojumme takanurkkaan ja kuorin platanoita, Omarin, Roberin, Joukon ja Jorman työkaverina. Tunsin itseni etuoikeutetuksi siitä, että olin saanut olla tässä rintamassa, paiskimassa yhdessä töitä nicaragualaisen platanoveljeskunnan ja näiden kahden vakaumukseltaan taipumattoman suomalaismiehen kanssa. Hetken ajan minusta tuntui oikeasti siltä, että kyllä, maailmaa voi muuttaa. Mikä parasta, sitä voi muuttaa ilmaiseksi.

Mutta maailma muuttuu nopeasti, ja meidän nuorten ajatukset eivät enää ole samanlaiset kuin niiden, jotka olivat nuoria ennen meitä. Joskus kauan sitten täällä oli vähemmän materialismia ja enemmän idealismia ja tulevaisuudentoivoa. Hyvän tekemisen henkeä, joka kantaa vielä vuosikymmentenkin päästä. Siksi tämä hetki tarvitsee Joukoja ja Jormia ehkä enemmän kuin mikään muu hetki tähän saakka. Mutta kun he viimein jäävät ansaitulle eläkkeelle ja lakkaavat parantamasta maailmaa, miten käy maailmalle?

Parasta ryhtyä vanhan koulukunnan gurujen oppipojaksi nyt, kun vielä ehtii.

“The greatness of a man is not in how much wealth he acquires, but in his integrity and his ability to affect those around him positively.” (Bob Marley)

Kääntänyt Nina Sarell.