Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sampsa Oinaala
Harvaanasuttua Suomea valaistaan hullun lailla. Sähköä kuluu ja kukaan ei näe tähtiä.
Satelliittikuva öisestä maapallosta on hämmentävää katsottavaa. Jotkut alueet hehkuvat silkkana valomerenä, toisilla taas tuikkii vain yksittäisiä pisteitä. Väitetään, että Belgia miljardeine katulamppuineen näkyy kuuhun asti.
Valon määrä ei välttämättä kerro mitään ihmisten määrästä. Esimerkiksi Intiassa ja Afrikassa miljoonat ihmiset asuvat alueilla, joissa valoja tuikkii saman verran kuin Kainuussa. Valo on vaurautta. Sitä hohtavat erityisesti Keski-Eurooppa ja Yhdysvallat.
Suomessa on viime vuosina saatu koko kansakunta puhumaan energiansäästöstä. Poliitikot pääministeriä myöten kannustavat kansaa ilmastotalkoisiin. Melkein päivittäin uutisissa annetaan vihjeitä kulutuksen vähentämiseen.
Samaan aikaan yhteiskunta toimii päinvastoin. Katuvaloja rakennetaan vuosittain lisää satoja kilometrejä. Tuskin missään muualla maailmassa on niin paljon valoa niin harvaan asutuilla alueilla kuin Suomessa.
Pohjois-Savo lienee päässyt tässä hulluudessa kaikkein pisimmälle. Melkein koko maakunnan päätieverkko on valaistu, vaikkei teiden varsilla taajamien välillä asu juuri ketään. Öinen automatka viitostietä pitkin on painajaismainen kokemus. Tuntuu kuin makaisi jatkuvasti lääkärin tutkimuspöydällä, luonnottoman valon kirkkaassa loisteessa. Kun paahde vihdoin Iisalmen pohjoispuolella loppuu, helpotuksen puistatus kulkee vartalon läpi.
Jos yksi valopylväs kuluttaa 500 wattia ja niitä on siroteltu 50 metrin välein, on jo yhden kilometrin sähkönkulutus 10 kilowattia. Koko energiahulluudessamme tämä on vain pisara meressä, mutta kuvastaa hyvin sitä ristiriitaa, joka ilmastopolitiikassa vallitsee puheiden ja tekojen välillä.
Ehkä me suomalaiset kärsimme edelleen kansallista traumaa ajasta, jolloin ainoa valonlähde oli päreen kituva liekki tuvan nurkassa. Vaurautta ja hyvinvointia pitää alleviivata valaisemalla koko maailma, eikä kukaan muista tässä huumassa kysyä, onko keinovalo todella hyvinvointia. Mitä esimerkiksi unen laadulle tekee se, ettei likaisen kellertävää loistetta pysty pakenemaan edes verhojen taakse.
Luonnollinen pimeys ja luonnollinen valo alkavat olla harvinainen luonnonvara. Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa pimeys on ylellisyyttä, jota lähdetään ihmettelemään, ja josta maksetaan suuria rahoja matkailuyrittäjille. Tällöin etulyöntiasemassa ovat ne seudut, joille valohulluus ei vielä ole ehtinyt.
Tuntuu uskomattomalta, että Suomessa – yhdessä maailman harvimmin asutuista maista – lienee jo satojatuhansia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet tähtitaivaan poikki kulkevaa linnunrataa tai täysikuun piirtämiä teräviä varjoja. Minä olen ne nähnyt. Samoin ne miljoonat intialaiset ja afrikkalaiset.
