Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Brittiyliopisto haluaa unohtaa paperittoman Lucas-pojan, koska historiaa kirjoitetaan nimeämällä.
Yliopistossani SOASissa on käynnissä pieni, mutta symbolinen nimikiista. Koulun johto on päättänyt antaa G2-huoneelle uuden nimen – mielikuvituksettoman ”ground floor, room number 2”:n sijasta. Nimi on Kamran Djam Lecture Theatre. Kamranin isän säätiö lahjoitti vuonna 2011 yliopistolle kaksi miljoonaa puntaa.
Lahjoittajien palkitseminen näiden nimisillä tiloilla on tapa, josta olen kirjoittanut ennenkin – rahan vallasta ja pyyteettömienkin lahjoitusten tuomasta velasta en tähän hätään edes aloita.
G2:n uusi identiteetti on noussut pinnalle siksi, että ylioppilaskunta oli aiemmin päättänyt nimetä huoneen Lucas Lecture Theatreksi. Tarina, niin kuin se on minulle moneen kertaan kerrottu, menee näin.
Kesällä 2009 yliopiston siivoojat kutsuttiin luentosaliin tiedotustilaisuuteen, tai näin heille sanottiin. Kun kaikki olivat paikalla, marssivat sisään rajaviranomaiset ja ratsasivat työntekijöiden passit ja viisumit. Ne, joiden papereissa ei ollut kaikki kunnossa, päätyivät vielä samalla viikolla lentokoneisiin matkalle kohti entisiä kotimaitaan, useimmat Latinalaista Amerikkaa. Karkotettujen joukossa oli kuudennella kuulla raskaana ollut nainen, jonka pojan nimeksi tuli Lucas.
Kutsumalla huonetta pikku-Lucasin mukaan säilytetään pala tätä inhimillistä historiaa. On tärkeää muistaa, jotta voi kunnioittaa ilman saikku- tai eläkekorvauksia puurtavien maahanmuuttajataustaisten työntekijöiden taistelua näiden etuuksien puolesta.
Koulun johto ei tietenkään toiminut oppilaskunnan toiveen mukaan. Sille on kiusallista, että yhteiskuntatieteitä tai ihmisoikeuksia opiskelevat opiskelijat toisinaan saavat päähänsä, että yliopisto on yksi niistä instituutiosta, joiden tulisi kunnioittaa työntekijöidensä oikeuksia. Kampanja siivoojien työehtojen parantamiseksi on käynnissä edelleen.
Luentosalin tarina saattaa kuulostaa triviaalilta, joskin liikuttavalta. Se muistuttaa kuitenkin olennaisella tavalla siitä, kuinka historiaa kirjoitetaan nimeämällä. Sekä vallankäytöstä, jota nimeäminen tuo mukanaan.
Vanhanaikaisen kolonialismin alta vapautuneet valtiot muuttivat usein ensimmäiseksi nimensä, ja monille vaikkapa Zimbabwe oli hyvinkin eri paikka kuin Rhodesia. Toisinaan muutos on vienyt pidempään – Sri Lanka päätti vasta vuoden 2011 vaihteessa poistaa kaikki viralliset viittaukset maan siirtomaa-aikaiseen nimeen. Vain Ceylon-tee sai jäädä.
Nimien tunnustamista voi käyttää symbolisestikin: 70-luvulla monet ympäristöaktivistit ja alkuperäiskansojen oikeuksista kiinnostuneet ryhtyivät käyttämään Pohjois-Amerikan mantereesta sen alkuperäistä nimeä Kilpikonnasaari . Eihän käytäntö koskaan maailmaa valloittanut, mutta tuo kauniilla tavalla näkyviin maanosan syrjityt.
Kelataan niin sanottuun post-kolonialistiseen Eurooppaan vuonna 2013, ja on ihan ookoo olla osaamatta lausua afrikkalaisia nimiä, kun ne ovat niin pitkiä ja vaikeita. Ulkomaalaistaustaisen työntekijän kannattaa suomentaa nimensä, etteivät asiakkaat hämmenny. Aivan kuin nimi olisi mikä tahansa käyttöesine eikä olennainen osa identiteettiä.
Tämä tärkeys tulee tietysti esiin myös, jos identiteettinsä puolesta joutuu kamppailemaan. En voi vastustaa kiusausta viitata taas Chelsea Manningiin, josta edelleen käytetään aivan liian usein tämän vanhaa nimeä.
