Näytä minulle se lamppu!

Me 2000-lukulaiset uskomme, että suuri osa rakenteellisista päätöksistä voidaan muuttaa eettisiksi eli yksilövalinnoiksi. Muutamme maailman kuluttamalla toisin.

Alepan kassalla äiti pyytää teinitytärtään hakemaan lampun. Tyttö noutaa lampun ja laskee sen ostoskärryihin.

”Näytä minulle se lamppu!” äiti huutaa. Tytär vilauttaa lamppua niin, että äiti näkee tuoteselosteen.

”Näytä minulle mitä siinä lukee!” äiti huutaa uudelleen. ”Onko se sellainen energiansäästölamppu?” Tytär nyökkää.

”Vie se pois”, äiti huutaa. ”Minä en luontoa vapaa-ajalla säästä. Töissä en muuta teekään, mutta vapaalla en.”

Tytär hakee hyllystä hehkulampun ja äiti nyökkää hyväksyvästi.

”Mä en luontoa säästä”, äiti sanoo uudestaan.

Minäkin nyökkään, vaikka olen eri mieltä. Minäkin olen yksi niistä.

Me 2000-lukulaiset uskomme, että suuri osa rakenteellisista päätöksistä voidaan muuttaa eettisiksi eli yksilövalinnoiksi. Muutamme maailman kuluttamalla toisin.

Luonto pelastuu, kun yksilöt tekevät parempia kulutuspäätöksiä. Systeemi seuraa sitten perässä.

Meidän ajattelussamme on kuitenkin harhoja. Kun maailmaa muutetaan kuluttamalla, täytyy varmistaa, että kulutettavaksi jää mahdollisimman paljon rahaa. Silloin pitää myös varmistaa, että verot revitään kulutuksesta eikä esimerkiksi palkasta, kuten ennen vanhaan.

Ikään kuin muistutuksena tästä kesäkuussa Hetemäen verotyöryhmä esitti ansiotulojen verotuksen keventämisestä parilla miljardilla eurolla.

Tällainen systeemi perustuu jatkuville tuloerojen kasvulle, jota toiset pitävät hyvänä asiana.

”Köyhyys voidaan poistaa poistamalla erot. Samalla tietysti katoaa rikkauskin. Se ei useimpien mielestä liene enää oikeudenmukaista. Muistakaamme tämä, kun vaalien alla kuuntelemme ’köyhyys pois, oikeudenmukaisuus kunniaan’ -iskulauseita suoltavia ehdokkaita. Yhtä uskottavaa on vaatia veroja valtion maksettavaksi ja jätepuhdistamoa naapurikuntaan”, kirjoittaa Aamulehden uutispäällikkö Matti Mörttinen kesäkuun viimeisinä päivinä.

Jos Mörttistä on uskominen, kovinkaan moni ei kaipaa aikoja, jolloin ihanteena oli rakentaa valtiota tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden ihanteiden mukaan.

Monesta suomalaisesta ne ovat kuitenkin edelleen hyviä ihanteita. Vaikka enemmistö kansalaisista haluaa hyvinvointipalveluja ja on valmis maksamaan veroja, politiikassa keskitytään leikkauksiin ja verojen alentamiseen. Ristiriitainen tilanne toistuu vuodesta toiseen.

Kun vähennetään veroja, saadaan lisää yhteiskunnallisia eroja.

Ja kun tarpeeksi kauan hoetaan, että verot ovat perkeleestä, alkavat ihmiset uskoa.

”Minä en ymmärrä politiikasta mitään enkä saa poliittisesti tehtyä mitään. Taiteilijaystävieni kanssa olemme ajatelleet, että haluaisimme pelastaa Itämeren. Jos vain keksisimme tempauksen, jolla kerätä rahaa, niin…”, vanha koulukaverini sanoo ja minä nyökkäilen, vaikka olenkin eri mieltä.

Olen yksi niistä, jotka uskovat, että välttämättömyyksiä ei pidä jättää hyväntekeväisyyden varaan.

Meitä on edelleen enemmistö suomalaisista. Uskomme, että tuloerojen tasaaminen veroilla on tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden edellytys.

Valoisaa kesää!

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu