twitter

Tieteen ja politiikan suhteesta

Teksti Teppo Eskelinen Kuvat Elsa Piela

Taloustiede paketoi monimutkaisia poliittisia pähkinöitä yksinkertaisiksi optimointikysymyksiksi.

Epävarmemmaksi käyvässä maailmassa tarve luottaa joihinkin peruskallioihin korostuu. Hyvä esimerkki on tiede. Tieteen ajatellaan tuottavan objektiivista tai ainakin huolellisen julkisen kritiikin läpikäynyttä ja mahdollisimman arvovapaata tietoa.

Kaikesta nykyisestä kokeilukulttuurista ja managerihenkisyydestä huolimatta politiikassa peräänkuulutetaankin jatkuvasti tutkimukseen perustuvaa päätöksentekoa. Tämä esitetään järkevänä ja vakaana toimintana, jota eturyhmäajattelu ei pääse sotkemaan.

Monet tutkijat toki huomauttavat aiheellisesti, että poliittiset tahtotilat jyräävät herkästi tutkimustulokset. Silti tutkimukseen perustuvan politiikan ihanne on laajasti tunnistettu ja omaksuttu.

Usko siihen, että tutkimukseen perustuvan päätöksenteon myötä oltaisiin siirtymässä ”politiikasta” ”tietoon”, on pitkälti illuusiota. Yhteiskuntaan kuuluu aina intressien, näkökulmien ja maailmankatsomusten konflikti. Politiikka ei siis katoa, mutta saa uusia muotoja ja tiloja.

Politiikan tilan muuttuminen ei tarkoita ainoastaan sitä, missä asioissa asiantuntijoita kuunnellaan ja milloin annetaan ”poliittisen tahtotilan” ratkaista. Tätäkin olennaisempaa on ­konfliktien rakentuminen yhteiskunta­tieteen sisäisiksi.

Tällaisten kamppailujen keskiössä on erityisesti taloustiede. Tämä johtuu pitkälti oppialan vaikutusvaltaisuudesta. Talous on nyky-yhteiskuntien jonkinlainen ”ensimmäinen oikeutusperuste”. Kun erilaiset näkökohdat ovat vastakkain, talouden näkökulma saa useimmiten etusijan. Taloustieteilijät käyttävätkin huomattavaa asiantuntijavaltaa sekä päätöksenteossa että julkisuudessa.

Taloustieteen ratkaisut ovat myös usein päättäjille mukavia. Taloustiede pystyy paketoimaan monimutkaisia yhteiskunnallisia ongelmia optimointikysymyksiksi. Päätöksentekijät voivat ajatella taloustieteen suosituksia yksinkertaistuksina, mutta omaksuvat helposti käyttökelpoiseen muotoon tuotettua tietoa.

Taloustiede on lisäksi metodologisesti erittäin yksiääninen ja eristynyt muista yhteiskuntatieteistä. Näin se myös puolustaa omaa erityisasemaansa.

Todellisuudessa kyse on kuitenkin vain yhdestä taloustieteen koulukunnasta. Muut koulukunnat ovat vähemmän matemaattisia ja eksakteja ja lähempänä yhteiskuntatiedettä. Kysymys legitiimistä talousasiantuntijuudesta onkin myös kysymys taloustieteen identiteetistä.

Hegemoniseen asemaan päässyt ryhmä tai tiedontuotannon muoto joutuu luonnollisesti jatkuvasti puolustamaan asemaansa. Onkin kiinnostava kysymys, miten ja missä se tapahtuu.

Analysoimme taannoin kollegani kanssa taloustieteen ympärillä käytäviä kiistoja asiantuntijuudesta. Näissä keskusteluissa korostuvat puhevalta ja oikeanlaiset ”oppikirjat”. Kiinnostavaa oli nimenomaan se, että asiantuntemuksen kriteerinä korostui uskollisuus tietylle metodologialle – jonka ylivertaisuus on toki tieteellisesti katsoen makuasia.

Kamppailu asiantuntijuudesta vaikuttaisi myös olevan hyvinkin julkinen kysymys. Vaikka kysymys perustellusta tiedosta on periaatteessa tieteen sisäinen, käytännössä keskustelua käydään usein julkisuudessa. Erityisesti sosiaalisen median ”tilapäisistä julkisuuksista” on tullut keskeinen areena kamppailuille siitä, kuka saa edustaa ”talousasiantuntemusta”.

Taloustietelijöiden asiantuntija-aseman puolustajana esiintyy akateemisten taloustieteilijöiden lisäksi laajempi ”ajatusyhteisö”. Tällaista väljää yhteisöä ei yhdistä niinkään akateeminen status vaan tietty poliittinen maailmankuva. Taloustieteen maailmankuvan keskiössä ovat ennen kaikkea kilpailulliset markkinat ja niihin liittyvä tasapainousko.

Kyse ei siis ole ”puhtaasta” tieteestä, sillä asiantuntijuuspuhe on väline tietyn maailmankuvan edistämiseen. Tai toisin sanoen: mitä enemmän tutkijoiden asiantuntijavalta korostuu, sitä enemmän halu käyttää valtaa asiantuntijana saa ulkotieteellisiä piirteitä.

Tieteellinen tiedontuotanto on monessa mielessä äärimmäisen tärkeää. On kuitenkin yhtä lailla tärkeää huomata ideaalin rajat.

Taloustieteellisten ratkaisujen korostuessa politiikka esitetään entistä useammin joukkona näennäisteknisiä, yksittäisiä optimointiongelmia. Onneksi yhteiskuntatiede on todellisuudessa paljon kiinnostavampaa.

Tieteeseen luotettaessa kannattaakin luottaa paitsi tuotettuun tietoon ja politiikkasuosituksiin myös tieteen moniäänisyyteen, monimenetelmäisyyteen ja ihanteeseen paradigmojen yli katsomisesta. Hyvä yhteiskuntatiede tarvitsee runsaasti metodologisia perinteitä heijastamaan yhteiskuntaan väistämättä kuuluvia konflikteja.

Kirjoittaja on filosofi ja yhteiskuntatieteiden tohtori.

Kommentoi Facebookissa
Tieteen päivät 2019
Helsinki liikkuu