Virkavalta ei vastustanut toimittajaa, eikä päinvastoin.

Rock, Ruissi ja rakkaus

Teksti ja kuvat Mira Mäkiranta

Iltapäivän aurinko paistaa korkealta, rehuvilja tuleentuu lempeässä merituulessa, lampaat laiduntavat rannassa ja nuori mies oksentaa horsmamättäässä vaaleanpunaiselle peruukilleen. Tämä on Ruissalon Via Dolorosa.

Heinäkuinen lauantaiaamu ei valkene Helsingissä pilvettömänä, mutta onneksi Turussa paistaa aina. Matkaan siis, Ruisrock 2018 odottaa.

Turku on paikoillaan. Majoituspaikan avaimia noudettaessa yrittäjän hostel-listalta löytyvä Ala-Lemun majatalo herättää ulkopaikkakuntalaisissa yleistä hysteriaa. En kuitenkaan tällä kertaa pääse nauttimaan Ala-Lemusta. Loppusijoituspaikassani Kupittaallakin löyhkää, mutta päättelen sen johtuvan enemmän sisäilmaongelmista kuin kanssajuhlijoiden hygieniahaasteista.

Kun sänkypaikka yöksi on varmistettu, voi matka keskustasta kohti Ruissaloa alkaa. Jaan muutaman kilometrin mittaisen taksimatkan torilla tapaamiseni paljasjalkaisten festarivieraiden kanssa. ”Ei sillä ole oikeastaan väliä, mitä bändejä täällä on. Ruissi on perinne.” Haluan olla samaa mieltä. Ruisrockiin palataan aina, joskus vuosikymmenten päästäkin, eikä tarvitse olla edes turkulainen.

Taksimatkan (mainostettu festaritarjoushinta 20 euroa, todellinen mittaroitu hinta 16 euroa) jälkeen siirryn penkan puolelle evästauolle. Yleisö virtaa ohi kikattavana teiniparaatina, ja huomaan salaa paheksuvani puolet kannikoista paljastavia farkkushortseja. Rantakaislikosta löytynyt hyväntuulinen limuviinapissis hoipertelee virkavallan tukemana poliisiautoon jo neljältä iltapäivällä. Onko Ruisrock hetkessä nuorentunut, vai olenko minä tullut liian tukevaan keski-ikään?

Virkavalta ei vastustanut toimittajaa, eikä päinvastoin.
Virkavalta ei vastustanut toimittajaa, eikä päinvastoin.

Turun Ruisrock on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti vuosittain järjestetty musiikkifestivaali, ja se on erityisesti tunnettu Via Dolorosastaan. Via Dolorosa, oikeammin Rantabulevardi, on autoilta suljettu tie, jota pitkin yleisö kävelee viimeiset kaksi kilometriä festarialueelle. Samoja polkuja ovat festarivieraat tampanneet jo 48 vuotta. Reitin tiedetään olevan eeppinen kärsimysnäytelmä molempiin suuntiin, mutta selviän alkutaipaleesta mielestäni upeasti.

Musiikillisen kattauksen ja ennätysajassa loppuunmyytyjen lippujen lisäksi tänä vuonna keskustelua on herättänyt Ruisrockissa ensimmäistä kertaa testissä oleva uusi turvallisuusteknologia. Idea on läpivalaista festariväkeä kiellettyjen esineiden – lähinnä aseiden ja astaloiden – löytämiseksi. Taksimatkalla kuulemani huhun mukaan kamera on sijoitettu Rantabulevardin puoliväliin mustaan telttaan, jonne kutsutaan satunnaisesti väkeä. Yritän näyttää epäilyttävältä, mutta en onnistu. Vierustoveri kertoo olevansa onnellinen turvallisuutta lisäävästä teknologiasta. Monella on tuoreessa muistissaan vielä Turun torin taannoiset tapahtumat, eikä samanlaista murhenäytelmää haluta Ruissaloon.

Festivaalivieras on väistänyt Kärsimysten tien ja kulkee omia polkujaan.
Festivaalivieras on väistänyt Kärsimysten tien ja kulkee omia polkujaan.

Tunnin jonotuksen jälkeen pääsen vihdoin alueelle. Lauantain listalta löytyy enimmäkseen EDM:ää, räppiä ja poppia. Ajatus festareista ilman rockia tuntuu omituiselta, mutta annan tälle kaikelle mahdollisuuden. Onneksi JVG ja Kasmir nostavat tunnelman mukavan lämpimäksi heti alkuillasta, ja päätän olla välittämättä genrerajoista.

Kaksi vuotta sitten Ylen toimitus tutki rockin osuutta kolmen suurimman suomalaisen festivaalin kattauksissa. Tuolloin vuonna 2016 rock- ja metallimusiikin osuus oli pudonnut 2000-luvun alun 70 prosentista noin kolmannekseen. Paria vuotta aiemmin Provinssi oli pudottanut rockin pois myös nimestään. Nyt vaikuttaa vahvasti siltä, että tänä vuonna Turussa kitaroinnin osuus jää selvästi alle viidennekseen.

Lopulta myönnän, etten ole sisimmästäni Ruisrockin lauantain pääkohderyhmää, eikä se johdu pelkästään shortsien pituudesta. Juuri näillä kulmilla kaipaan kitaroita. Koska en jaksa kyynärpäätaktikoida lavojen eturiveissä, päätän viettää aikani leppoisammissa merkeissä anniskelualueella. Kuuntelen Niemennokassa Rantalavalta kaikuvaa päälleliimattua räp-uhoa ja tunnen ihmeellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta laivojen kansilla vilkuttavien ohikulkijoiden kanssa. Trendikäs rosé-skumppa on viilennetty juuri sopivaksi, mutta sopii räikeän huonosti vieressä esiintyvän Kakka-Hätä 77:n anarkokommunistiseen kaaokseen. Moshpit jää yritykseksi ja rock tuntuu kaukaisemmalta kuin koskaan. Loppuillan pääesiintyjätkään eivät onnistu vakuuttamaan täysistä katsomoista huolimatta.

Tämän live-taltioinnin perusteella ei ole mahdollista arvioida, ovatko Kakkiksen pojat nauttineet rosé-skumppaa.

Lauantain ohjelma on päättynyt. Via Dolorosan sietämätön rankkuus tunnetusti paljastuu vasta paluumatkalla, mikä saattaa johtua siitä, että keskimääräisen kulkijan yöllinen siksak pidentää matkaa noin kilometrillä. Myös ajoittainen ojan pohjalta ylös kiipeäminen kuluttaa voimia. Katsellessani pikkutunneilla laahustavaa festivaalikulkuetta pohdin, että ruumiinlämmön tunnistukseen perustuvasta läpivalaisutekniikasta voisi olla myös kansanterveydellistä hyötyä. Väsähtänein osa juhlayleisöstä nimittäin muistuttaa zombiarmeijan eturintamaa, ja Argon-laitteella ruumiinlämmön katoaminen voitaisiin näppärästi todentaa.

Vaikka liikennelupien vapautumisen piti muuttaa maailmaa, taksia on mahdotonta saada. Juoksen ensimmäiseen paikalle sattuneeseen bussiin. Vasta Artukaisten leirintäalueen portilla ymmärrän, etteivät kaikki tiet vie Turun keskustaan. Kärsimysmarssi jatkuu. Tästä eteenpäin oma via dolorosani on reunustettu turkulaisilla teollisuushalleilla. Yö on hiljainen ja Kupittaa helvetin kaukana Artukaisista.

Sunnuntaiaamuna päätän ryhdistäytyä. Tänään totisesti toivon, että minut läpivalaistaan. Piilotan pullollisen virvoketta farkkujen selkäpuolelle ja pälyilen ympärilleni korostuneen hermostuneesti koko matkan Ruissalon sillalta pääportille. Pieleen menee – marssin sisään ongelmitta. Alueelle päästyäni unohdan pian koko lekan, ja hetkeä myöhemmin korkkaamaton kossuni lässähtää housunkauluksesta epähuomiossa Bajamajan sontakasaan. Siellä se makaa, kadonneen punk-asenteen kulahtanut ikoni. Kapina on kuollut.

Ja sitten se tapahtuu. Se keikka, jota ei moni osannut erityisesti odottaa, mutta joka sopii täydellisesti tunnelmaan ja soi juuri oikealla taajuudella. Kaipaamani sähkökitaran surina kuuluu jo kauas. Rantalavan eteen kerääntynyt joukko osaa Ismo Alangon jokaisen biisin sanat ulkoa. Rakkaus on ruma sana. Rappiolla. Peltirumpu. Lava on suuri ja tilaa on paljon, mutta kaikki tuntuu intiimiltä.

Esiintyjän ammattitaito on sitä, että vielä vuosikymmeniä kestäneen taiteilijaelämän ja tuhansien keikkojen jälkeen yleisö pitää juuri tätä hetkeä erityisenä. Massiivisen kitaravallin pöllyttäessä hiuksiani katson taakseni. Näen, kuinka sadat kädet nousevat pystyyn pyytämättä. Melleri ja Morrisonkin jäävät sivuosaan, sillä Ismo laulaa juuri meille. Tämä on enemmän kuin keikka tai sukupolvikokemus. Tämä on katsojien ja bändin välinen ihmissuhde.

Rakkaudesta soi päässä vielä tiistaiaamuna työmatkalla. Kiitos Ismo. Ruissi 2018 oli sittenkin rock.

ruis1

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu