voima_valkoinentaiteilija_cmyk

Valkoinen taide valtaistuimella

Teksti Carmen Baltzar Kuvat Kiia Beilinson

Rodullistetut ihmiset nähdään taiteessa uhreina tai eksotisoivan katseen kohteina.

Rodullistettujen kehojen representaatiot eli kuvaukset valkoisessa taiteessa ovat ongelmallisia.

Taiteilija Jani Leinonen roolitti romaneja näyttelyesineiksi Tottelemattomuuskoulu-näyttelyn avajaisissa. Teemu Nikkasen Saatanan kanit -lyhytelokuva pyrkii optimaaliseen tulkinnanvaraisuuden asteeseen rinnastaessaan naapuruuden satanistisen kultin kanssa naapuruuteen somaliperheen kanssa. Meeri Koutaniemi keräilee kuviinsa ruskeita kehoja hyväntekeväisyysjärjestöjen 80-luvun kurjuuskuvaston hengessä. Jenni Hiltunen käyttää Grind-video­teoksessaan feikkisaamenpukua miten itse lystää.

Valkoisen taiteilijan luomissa representaatioissa toistuvat arkkityyppiset demonin, uhrin ja eksoottisen toisen piirteet. Demonisointi liittää rodullistettuun kehoon pahuutta. Se vastaa populaaria tulkintaa rasismista, eikä siten nauti liberaalin valkoisen kansanosan hyväksyntää.

Huumoriin puettuna demonisointia ei välttämättä huomata, kuten Saatanan kanit -elokuvan vastaanotto antaa ymmärtää. Elokuva liittää romanien etnisyyteen negatiivisia ominaisuuksia vitsinä. Se on saanut rahoitusta Suomen elokuvasäätiöltä ja ollut näytillä muiden elokuvafestivaalien lisäksi arvostetulla Sundancen elokuvafestivaalilla sekä esimerkiksi Ylellä. Siitä kirjoittaneet Indiewire, Filmmaker ­Magazine tai Helsingin Sanomat eivät kyseenalaistaneet elokuvan rasismia.

Valkoisuus ei siis aina tunnista demonisointia, mutta se tuomitaan ajatuksen tasolla. Uhrinarratiivi ja eksotisointi sen sijaan ovat konsepteina hyväksyttyjä. Uhriuttaminen kuvaa rodullistettuja passiivisina toiminnan kohteina. Kahden romanin osallistuminen Tottelemattomuuskoulun avajaisiin oli Leinosen tapa tuoda huomiota heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Taiteilijan luomassa narratiivissa romanit ovat hänen apunsa kohteita.

Kiasmassa Pahan jälkeen -näyttelyn yhteydessä esillä olleet Meeri Koutaniemen valokuvat kuvaavat Kiasman blogin mukaan esimerkiksi kunniaväkivallan intialaisia uhreja, jotka ovat pahan jälkeen ryhtyneet aktiivisiksi toimijoiksi. Ainoa aktiivisena toimijana valokuvissa esiintyvä hahmo on taiteilija itse.

Eksotisointi romantisoi ja toiseuttaa väkivaltaisesti. Jenni Hiltusen Grind-­teos käyttää feikkisaamenpukua mausteena. Teosta arvostelivat kulttuurisesta omimisesta esimerkiksi taiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski. Kriittiset äänet ulottuivat jopa Ylen ja Helsingin Sanomien sivuille. Museonjohtaja Leevi Haapala ja kokoelmaintendentti Arja Miller kuvailevat Kiasman blogissa museon tulkintaa teoksesta ja perustelevat sillä sen sisällyttämistä Kiasman kokoelmiin.

Esineellistävien representaatioiden nauttiman institutionaalisen hyväksynnän perusteella vaikuttaa siltä, että on tarvetta avata, mikä niissä mättää.

Sanan ”eksoottinen” juuri on antiikin kreikan kielen sanassa exotikus, ulkoapäin tuleva. Sen johdannaiset ovat saaneet merkityksiä, kuten vierasperäinen, epätavallinen ja kummallinen. Eksotisoiva katse toiseuttaa muut olemassaolon muodot kuin omansa, asettaen valkoisuuden ihmisyyden keskiöön. Se katsoo näkemättä pintaa syvemmälle, ymmärtämättä oman katseensa pinnallisuutta. Se katsoo omasta kulttuurisesta kontekstistaan, ymmärtämättä omien lähtökohtiensa rajoituksia. Se karnevalisoi valitsemiaan toiseuden ulottuvuuksia umpimähkäisesti.

Uhrius on aina kontekstisidonnaista. Sillä viitataan ihmisen asemaan tilanteessa, jossa häneen on kohdistunut henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa. Tilanteessa väkivallan tekijä, subjekti, on käyttänyt valtaa teon kohteeseen, objektiin. Uhrinarratiivi toistaa väkivallan teon valta-asetelman taideteoksen sisällä. Valtaapitävää väestönosaa edustava taiteilija roolittaa itsensä teoksen subjektiksi ja määrittää siinä esiintyvän ei-valkoisen kehon objektiposition kautta.

Traumaattiset tapahtumat ja olosuhteet voivat määrittää paljonkin ihmisen elämässä, mutta uhrius ei määritä ihmisyyttä. Teoksen maailmassa uhripositio irtoaa tilannekohtaisesta kontekstistaan ja muuttuu rodullistettua kehoa määrittäväksi epäsuhtaisten valtapositioiden toiston kautta. Teosten yhteydessä käytetään usein valkoisen taiteilijan toimijuutta korostavia ilmauksia, kuten antaa ääni, avata silmiä tai tehdä näkyväksi.

Edellä mainitun kaltaiset representaatiot vaikuttavat kulttuurissa, jossa rodullistetut kehot eivät ole kiinnostavia tekijöinä vaan tekemisen ja näkemisen kohteina. Kun yksittäinen representaatio asettuu tähän pitkään esineellistämisen perinteeseen, passiivinen objektius alkaa määrittää ruskeutta ja mustuutta kollektiivisessa tietoisuudessa.

Valkoiset instituutiot arvioivat representaatioita tekijän tarkoitusperien perusteella. Demonisoivan representaation tekijä tarkoittaa pahaa. Siksi hänen teoksensa ei ole hyväksyttävä. Paitsi jos hän tekee sen huumorilla, jolloin hän ei tarkoita pahaa. Eksotisoivan representaation tekijä ei tarkoita pahaa, ja uhrirepresentaation tekijä tarkoittaa hyvää. Näiden tarkoitusten tuottamat teokset tulkitaan sitten yhtä hyväksyttäviksi kuin tarkoitukset itse.

Mutta kuten Lauryn Hill laulaa lainatessaan John Rayta, joka lainasi Bernhard Clairvauxlaista, joka lainasi ties ketä, the road to hell is paved with good intentions. Toisin sanoen, prosessilla, teoksen sisällöllä ja kontekstilla on väliä, ei taiteilijan tarkoituksilla.

Ihminen ei ole niin yksinkertainen kuin hyvien ja pahojen tarkoitus­perien kahtiajako antaa olettaa. Emme me osaa arvioida objektiivisesti omia alitajuisia vaikuttimiamme. Tiedostetun tarkoituksen alla on kerroksia erilaisia tiedostamattomia tarpeita. Yhteiskuntamme on kolonialismin tuote, ja se on aina läsnä, esimerkiksi näissä sanakäänteissä ja siinä, miten niitä tulkitset. Tämän tiedostaminen ei ole mukavaa, mutta kielletyt vaikuttimet eivät katoa mihinkään. Ne pursuavat mielen syövereistä toistamaan samoja vanhoja tarinoita ja varmistamaan siten oman olemassaolonsa jatkuvuuden.

Pelkistävät narratiivit ovat valkoisuuden luomia ja ylläpitämiä, ja kertovat siten valkoisuuden tarpeista. Jos ne halutaan jättää taakse, on tutkittava, mitä nuo tarpeet ovat. Sisäistetyn kolonialismin purkamisessa auttaa, jos päästää irti Hyvän ja Pahan ihmisen kahtiajaosta, eikä jää painimaan sen kanssa, kumpaan laatikkoon itsensä pistäisi. Siitä ei ole kyse, vaan on kyse tasa-arvosta ja halusta toimia sen edistämiseksi eikä jarruttamiseksi. On hyödyllisempää tarkastella it­seään oman kulttuurisen kontekstinsa tuotoksena.

Omien valta-asemien tunnistamiseen löytyy hyviä keinoja intersektionaalisesta feminismistä. Mutta jos haluaa aidosti tehdä toisin, Google ei riitä. Täytyy olla valmis kysymään vaikeita kysymyksiä, tärkeimpänä: Miksi? Miksi haluan tehdä tämän, ja mikä minussa tarvitsee tätä?

Kaikki tasa-arvotyö ei ole vaativaa. On paljon sellaista, johon saa nopeasti helpot ohjeet internetistä. Mutta taiteessa alitajunnalla on tärkeä rooli, ja siten taiteen sisäinen tasa-arvotyö ei voi olla ainoastaan suoraviivaista. Tiedostamattomien vaikuttimien tutkimiseen tarvitaan korkeaa tahtotilaa. Mutta myös vuosisatoja jatkunut riisto on vaatinut korkeaa tahto­tilaa.

Vallankäytön toistaminen ei tässä hetkessä enää vaadi mitään, koska se on muodostunut tietoisuutemme vallitsevaksi status quoksi. Se pysyy paikallaan itsestään.

Kun harkitsee oman tahtotilansa riittävyyttä, kannattaa ottaa huo­mioon, että uusliberalismi tarvitsee valkoista ylivaltaa toimiakseen. Alistavat representaatiot ruokkivat valkoista ylivaltaa. Jos ei koe vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää toimivaksi, ei ole mielekästä tehdä sitä pönkittävää työtä. Vähintään on hyvä tiedostaa, minkä leivissä on.

Taide tuntee jo vallankäytön kohteen anatomian muttei vallanpitäjän anatomiaa. Siksi hän istuukin yhä valtaistuimellaan. Valkoinen taiteilija on vallankäyttäjän tutkimiseen aitiopaikalla.

Rakenteiden purkaminen siis vaatii rakenteiden näkemistä itsessään. Rodullistetut taiteilijat käyvät läpi jatkuvaa mielen dekolonisaatioprosessia halutessaan tehdä toisin. Omasta kontekstista ei ole mahdollista irtautua – se on välttämätön paradoksi, jonka kanssa voi oppia elämään.

Itsetutkiskelun päämääränä ei ole pysyvä valveutuneisuuden tila, jonka jälkeen kaikki on selvää. Se on itsessään pysyvä kyseenalaistamisen ja epävarmuuden tila, jolle voi antautua. Se on varmasti taiteilijalle tuttu. Epämukavuusalue. Se sama, jossa kaikki kiinnostavat jutut syntyvät.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: