kalkkuna

Keskiluokka kirjoittaa keskiluokalle

Kun yhteiskunta hajoilee, toimittajat tarjoavat moralismia liimaksi.

Teksti Pontus Purokuru Kuva Ninni Kairisalo

Keväällä Helsingin Sanomista saattoi saada vaikutelman, että bussikuskin tervehtimättä jättäminen on Suomen suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia.

Lehti uutisoi asiasta 7. maaliskuuta videon, valokuvien, nettikyselyn ja uutisgrafiikan kera. Seuraavana päivänä HS:n uutistuottaja Päivi Paulavaara käytti palstatilaa osoittaakseen, miten ”yksinkertaisesti huonoa ja loukkaavaa käytöstä” tervehtimättömyys ja muu julkinen kiukuttelu on.

HS:n päätoimittaja Päivi Anttikoski jatkoi keskustelua kymmenes maaliskuuta antamalla ”kasvatuskäskyjä aikuisille”. Anttikoski korosti, että ”ensimmäiseksi kannattaa kiinnittää huomiota ainoastaan hyvään käytökseen”.

Ylen puolella Yle aamu-tv:n juontaja Sanna Ukkola kirjoitti 3. toukokuuta kolumnin, jossa hän syyllisti älypuhelinta paljon käyttäviä ja käski heidät nurkkaan häpeämään. ”Kännykkä mädättää aivomme”, Ukkola kauhistelee. ”Joskus pohdin, onko ihmiskunnalla enää toivoa.”

Esimerkkejä yhdistää keskiluokkainen moralismi. Kun yhteiskunnallinen ilmapiiri kärjistyy Suomessa leikkausten, työttömyyden ja rasismin vuoksi, toimittajat keskittyvät ojentamaan ihmisiä huonoista käytöstavoista.

Keskiluokka on opetettu käärimään oma vihansa normaaliuden, kuuliaisuuden ja tottelevaisuuden vaatimusten suojakaapuun. Kun keskiluokkainen ihminen on vihainen, hän ei ilmaise vihaansa suoraan. Sen sijaan hän toruu muita siitä, etteivät nämä käyttäydy niin kuin hänet on opetettu käyttäytymään eli keskiluokkaisen hillitysti.

Luokka on siitä hankala käsite, että se ajaa ajattelemaan itsellä tai toisilla olevia etuoikeuksia. Tämä puolestaan johtaa helposti syyllisyyteen tai vihaan. Ehkä näistä syistä keskiluokka ei juuri juuri halua tunnistaa itseään luokaksi.

Journalismi ajautuu tilanteeseen, jossa keskiluokka paheksuu keskiluokalle toisten huonoa käytöstä.

HS:n uutispäällikkö Jussi Pullinen arvioi 9. maaliskuuta, että tahallaan väärinymmärtäminen on yleistynyt Suomessa. Esimerkkinä Pullinen käytti ministereiden fist bumpista syntynyttä kohua, kun Juha Sipilä, Alexander Stubb ja Jari Lindström iskivät nyrkkinsä yhteen ilmoitettuaan työntekijöille, että palkkoja leikataan.

Pullinen korostaa, että kyse ei ole pelkästään erilaisista lukutavoista, vaan ”suomalaisten luottamus instituutioihin, poliitikkoihin ja toisiinsa on koetuksella talouskriisin, ylikuumentuneen pakolaiskeskustelun ja internetin kuplailmiön vuoksi”. Hän ehdottaa ”ääritulkintojen” tilalle suopeutta ja luottamuksen rakentamista.

Kyseessä on tyypillinen keskiluokkainen siirto: Yhteiskunnalliset valtasuhteet ja konkreettiset ongelmat sivuutetaan. Niiden sijaan puhutaan asenteista, käytöstavoista, tunteista ja tulkinnoista. Vääränlainen kritiikki leimataan ääri-ilmiöksi.

Koska keskiluokka hallitsee julkista keskustelua, se hukuttaa kaiken samaan pintapuoliseen ja moralistiseen puuroon, jossa itse velloo. Se tuomitsee tunteita ja käytöstapoja tarkastelematta niihin johtaneita olosuhteita.

Toimittaja asettaa itsensä keskipisteeksi, josta käsin normaali määritellään. Keskiluokan normaalissa ongelmia eivät ole esimerkiksi rasismi ja eriarvoisuus vaan ”vihamielisyys” ja ”huono käytös”, jotka taas voivat tarkoittaa melkein mitä tahansa normeista poikkeavaa. Kansalaistottelemattomuus kadulla marssivia rasisteja vastaan ja rasistinen väkivalta mielletään yhdeksi ja samaksi riehumiseksi.

Toimittajat erkaannuttavat vihan ja väkivallan itsestään ja edustamistaan instituutioista. Kielteiset tunteet liitetään niihin, jotka eivät ole yhtä etuoikeutetussa asemassa: juntit, köyhät, vähemmistöt, ääriliikkeet.

Median keskiluokkaisuuteen on suoraviivainen selitys. Toimittajiksi pääsevät, ja ehkä myös haluavat, pitkälti keskiluokkaiset valkoiset Suomen kansalaiset, jotka ovat myös sovitettavissa normatiiviseen sukupuolikuvastoon ja säädyllisiin käytöstapoihin.

Tämä johtaa siihen, että journalismin ”me” on uutterasti töissä käyvä, keskiluokkainen ja yhteiskunnallisesti sovinnainen ihminen, ihanteellinen kansalainen, joka on sopivalla tavalla avarakatseinen ja lainkuuliainen. Journalismin ”me” ei kapinoi.

Olisi liioittelua väittää, että toimittajat valehtelevat kirjoittaessaan yhteiskunnasta. Valkoiselle ja keskiluokkaiselle toimittajalle Suomen valtio on luultavasti keskimäärin ihan hyvä ympäristö.

Purokuru on kirjoittanut tietokirjan Luokkavallan vahtikoirat yhdessä Emilia Kukkalan kanssa. Teksti perustuu myös tietoihin, jotka Purokuru ja Kukkala keräsivät kirjaa varten. Kirjan kustantaja Into Kustannus Oy on Voimaa kustantavan Voima Kustannus Oy:n sisaryritys.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: