”Olen tarkkailija, pidän ihmisten tarkkailusta. Monet teoksistani perustuvat historiallisiin henkilöihin tai ovat puolifiktiivisiä ja tutkimukseen perustuvia. Luen mielelläni historiaa, työskentelen arkistoissa ja luen asiakirjoja, mutta tarkkailu, havainnointi, on minulle hyvin ominainen piirre.”

(Liina Siib, haastattelussa vuonna 2022.)

LIINA SIIB on yksi Eestin tunnetuimpia ja arvostetuimpia nykytaiteilijoita. Hän oli Eestin edustaja Venetsian Biennaalissa vuonna 2011 ja työskentelee professorina Eestin Taideakatemiassa.

Siibin tuotanto koostuu elokuvista, valokuvista ja installaatioista, joilla on usein dokumentaarinen perusta.

Hänen tunnetuimpia teoksiaan on A Woman Takes Little Space (Nainen vie vähän tilaa, 2007–2017), joka oli osa hänen näyttelyään Venetsian Biennaalissa 2011. Teos on valokuvasarja, jossa hän teoksen nimen mukaisesti dokumentoi naisia erilaisilla työpaikoilla: kioskin luukun takana, toimiston nurkassa, liukuhihnan ääressä ja niin edelleen. Kuvien perusteella tosiaankin näytti siltä, että kullekin heistä on tässä maailmassa varattu noin yksi neliömetri tilaa, jonka vankeina he ovat työpäivänsä ajan. Teoksen nimi ja idea syntyi sukupuolittavasta ja naisvihamielisestä väitteestä, jonka Siib oli kuullut. Teos ei tietenkään väittänyt, että nämä valokuvat sinällään todistaisivat, että naisilla olisi työpaikoillaan vähemmän tilaa kuin miehillä on. Sen sijaan teos näytti kavalkadin naisia työpaikoilla ja ammateissa, jotka ovat naisille tavallisimpia. Katsojan vastuulle jäi miettiä mitä kuvat kertovat naisen rooleista ja liikkumatilasta yhteiskunnassa — ja tarkkailla miten naiset heille annettua roolia ulkomuodollaan toteuttavat.

Eräässä toisessa teoksessaan, elokuvassa Averse Body / Vastenmielinen keho (2007. 45’53”), hän haastatteli seksityöntekijöitä heidän suhteestaan muun muassa työhön, kehoon ja kotiin. Haastateltavien vastaukset olivat hätkähdyttävän tavanomaisia: jos seksityötä ei olisi mainittu, naisten puheet ja ajatukset olisivat kuulostaneet kuin kenen tahansa sellaisen naisen puheelta, joka on hyväksynyt miesten hallitseman maailman realiteetit.

Otan nämä kaksi työtä puheeksi, sillä ne on helppo kuvailla sanallisesti ja kumpikin on informatiivinen esimerkki Siibin taiteesta: teemat ovat aina suorasukaisen poliittisia, metodi on dokumentaarinen, näkökulma feministinen ja teosten sävy on humoristinen ja myötätuntoinen. Tärkeä Siibin teosten ominaisuus on myös se, että ne ovat maksimaalisen kaukana spektaakkelista ja sentimentalismista. Noiden ominaisuuksien sijaan Siib keskittyy arkikokemukseen, pieniin mutta paljastaviin arjen yksityiskohtiin ja niiden todistusvoimaan.

Kriittisessä Galleriassa Siib ei esitä näitä vanhoja teoksia, vaan kolme tuoretta elokuvaa ja muutamia niihin liittyviä valokuvateoksia.

Kolmen elokuvan yhteiskesto on 50 minuuttia:

And Then Came The End (2025. 17’40”)

August Procession (2023. 11’33”)

In the Storm of Roses (2022, 20’40”)

In the Storm of Roses / Ruusujen myrskyssä on Helgi Kuusikin muotokuva. Helgi on yksi monista eestiläisistä, jotka ovat tehneet pitkän työuran Suomessa, esimerkiksi sairaanhoitajan ammatissa kuten hän. Elokuva näyttää Helgin viettämässä eläkepäiviään Eestin maaseudulla, eräänlaisessa paratiisissa, vanhassa talossa ja ruusujen täyttämässä puutarhaidyllissä, jonka hän on vierastyöläisen tuloillaan onnistunut saavuttamaan. Toinen päähenkilö on Helgin Suomessa asuva tytär, jonka luona Helgi kyläilee. Elokuvan sävy on lempeän humoristinen. Se todistaa vuosikymmenten uurastuksesta ja sen hedelmistä, siitä miten kahden maan väliset varallisuuserot vaikuttavat työelämään. Helgi vaikuttaa elokuvassa onnelliselta, mutta elokuva kannustaa silti katsojaa itse pohtimaan, miten mielekäs Helgi elämänpolku on ollut — ja miten hieno sen lopputuotoksena syntynyt idylli on. Se mikä on yhdelle kadehdittava paratiisi, voi toiselle olla masentavaa itsepetosta. Elokuva myös kysyy: mikä poliittinen merkitys ja vaikutus on sillä viktoriaanisen ajan estetiikalla, josta Helgi niin kovasti nauttii?

August Procession / Elokuinen kulkue on melankolinen elokuva, jossa Siib punoo yhteen monta erillistä tapahtumaa. Yksi on auringonvalon kulku hylätyn rakennuksen seinillä ja ikkunoissa. Toinen on ortodoksikristittyjen jokavuotinen, elokuinen juhlakulkue erääseen luostariin Kuremäessä, Itä-Eestissä. Kolmas näkymä on kohti auringonlaskua, polulla jota pitkin ihmiset kulkevat rannalle ja rannalta pois.

Tämä elokuva on osittain salakirjoitusta, joka voi vaikuttaa käsittämättömältä, ellei katsoja tiedä ja ymmärrä elokuvan konteksti.

On hyvä tietää, että Narva on vahvasti venäjänkielistä aluetta Eestin itärajalla ja ortodoksikristittyjen kulkue siellä on tärkeä nimenomaan venäjänkieliselle väestölle, ei vain uskonnollisena rituaalina, vaan myös keinona ylläpitää omaa identiteettiään maassa, johon heillä on ongelmallinen suhde. Ongelmallinen? Monet eestinkieliseen enemmistöön kuuluvat eivät pidä venäjänkielisiä oikeina eestiläisinä, vaan imperialistisen Neuvostoliiton jälkeläisinä, karkotetun miehittäjävaltion jälkeläisinä, joihin ei pidä luottaa. Venäjänkielisillä eestiläisillä on monenlaisia identiteettejä: monet heistä kokevat olevansa yhtä eestiläisiä kuin muutkin maan kansalaiset ja vaativat ja toivovat heihin kohdistuvien  ennakkoluulojen ajan myötä hälvenevän.

Elokuvan auringonlaskunäkymä näyttää paikan, josta on poistettu tankki, joka oli asetettu siihen Neuvostoliittolaisten ”vapauttajien” muistomerkiksi vuonna 1970. Eesti on poistanut lähes kaikki sen tyyppiset neuvostovallan jäänteet julkisista tiloista. Osalle venäjänkielistä väestöä nämä historiallisen muistin korjaustoimenpiteet ovat surullisia tapahtumia.

Periaatteessa inhoan taideteoksia, jotka ovat niin paljon sellaisen informaation varassa, jota ei voi teoksesta itsestään saada. Tässä tapauksessa kuitenkin tykkään lopputuloksesta, sillä vaikka katsoja ei jostain lukisi yllä mainittuja teoksen kontekstiin liittyviä faktoja, voi teoksesta silti täysipainoisesti nauttia — mutta hieman toisella tavalla.

Ilman kyseisiä tietoja teoksen pääpaino on ajan kulumisen tarkkailussa, kuolevaisuuden tunnussa ja hieman huvittuneessa katseessa uskonnollisia rituaaleja kohtaan. Teos muistuttaa hieman Bill Violan (1951–2024) varhaisteoksia ja Andrei Tarkovskin (1932–1986) elokuvia. Miten niin? Viola keskittyi varhaisissa teoksissaan tuijottamaan asioita dokumentaarisella otteella, vaikkapa tarkkailemaan auringonvaloa tai tippuvaa vesihanaa tai kangastusta. Ja kaikissa Tarkovskin elokuvissa on pitkiä ottoja, joissa hän juonenkuljetuksen sijaan keskittyy havainnoimaan näkymiä, valon liikkeitä, tavaroita ja luontoa kuin kamera olisi käsi, joka koskettelee, tutkii ja ihmettelee.

And Then Came The End / Ja sitten tuli loppu on vastavalmistunut teos, jonka ensiesitys on Kriittisessä Galleriassa huhtikuussa 2025. Se perustuu katolisen papin, Isä Magnus Freyn, kokemuksiin vankileireillä Narvassa, vuosina 1945–1946. Freyn muistelukset julkaistiin Narvan Museon julkaisussa War and post-war urban landscape of Narva (vol.16 / 2015) ja ovat alun perin ilmestyneet hänen kirjassaan Und dann kam das Ende. Meine Erlebnisse in sowjetischen Kriegsgefangenen-Lagern (Joseph Habbel, Regensburg, 1965).

Tässä leffassa Siib kuvaa kertomuksen tapahtumapaikkoja Narvassa niiden nykytilassa ja ilman ihmisiä, eli rapistuneita rakennuksia ja talvisia maisemia. Ääniraidalla kuuluu arkisia katkelmia Freyn muistelmista, esimerkiksi siitä miten sotavangeille luvattua muutaman ruplan palkkaa ei maksettu ja lämpimät viltit otettiin heiltä pois ennen talven tuloa. Ja miten uskonnolliset vangit onnistuivat tekemään ehtoollisleipää vaikeista olosuhteista huolimatta. Ja miten nälkäiset vangit viihdyttivät itseään ja toisiaan muistelemalla lempiruokiaan ja kirjoittamalla ylös lempireseptejään. Siib on poiminut Freyn tekstistä katkelmia ja järjestänyt ne kuvaruudulla kuvan kanssa ja ääniraidalla musiikin kanssa niin, että lopputulos on dokumenttimateriaaleista koostuva proosaruno.

Tällaisen mikrohistorian arvo, niin tekstinä kuin elokuvana, ei ole suurten kehityslinjojen paljastamisessa tai historian käännekohtien tulkitsemisessa. Sen sijaan arvokasta näissä on se, että yksittäiset anekdootit ja todisteiden fragmentit tekevät historiasta elävän ja auttavat meitä ottamaan vakavasti toisten ihmisten kärsimyksen ja olemassaolon — niin menneisyydessä kuin myös nykyhetkessä.

—

Siib on tehnyt useimmat elokuvistaan oikeastaan ilman rahoitusta, menetelmällä, jota voi Dziga Vertovia (1896–1954) mukaillen kutsua termillä ”nainen ja elokuvakamera”. Siib käyttää kameraa usein kuin kirjailija käyttää kynää tai näppäimistöä: hän katsoo ja tarkkailee maailman menoa kameran linssin läpi ja koostaa keräämästään materiaalista elokuvia, jotka ovat eräänlaisia esseitä. Minusta on hienoa, että tämä äärimmäisen itsenäinen, vapaamuotoinen ja kustannustehokas elokuvantekemisen tapa on edelleen hengissä, esimerkiksi Liina Siibin ansiosta. Vaikka jotkut hänen teoksistaan on tehty isommalla budjetilla ja työryhmällä, perustuvat nekin Siibille ominaiseen esseistiseen otteeseen ja ketteryyteen.

Teknologian kehityksen ansiosta Siib voi tehdä elokuvia, joiden kuvanlaatu voi olla parempi kuin aiempien vuosikymmenten kaupallisten suurtuotantojen — ja resoluutio voi olla sama 4K kuin hittielokuvissa, jotka täyttävät elokuvateatterit nyt. Toisaalta, sama teknologinen kehitys on aiheuttanut myös sen, että videotaiteelle, kokeelliselle elokuvalle, vaihtoehtoiselle elokuvalle tai esseelokuvalle voi olla entistäkin vaikeampi löytää yleisöä. Kaikkea on internetin kautta ilmaiseksi tarjolla niin valtavia määriä ja suoratoistopalveluiden kautta pilkkahinnalla, että oudommat elokuvat ja genret helposti hukkuvat tulvaan. Tämä on yksi syy, jonka vuoksi keskustelemme avajaisillan päätteeksi otsikolla Is there future for penniless films? / Onko pennittömällä leffalla tulevaisuutta?

Rovaniemellä, 10.4.2025

TEEMU MÄKI

”I am an observer, I like to observe people. Some of my works are based on historical figures or are semi-fictional and research-based. I like to read history, work in an archive and read documents but the observation is a very characteristic trait.”

(Liina Siib, in an interview in 2022.)

LIINA SIIB is one of Estonia’s best known and most respected contemporary artists. She was Estonia’s representative at the Venice Biennale in 2011 and works as a professor at the Estonian Academy of Arts.

Siib’s output consists of films, photographs and installations, often with a documentary basis.

One of her best-known works is A Woman Takes Little Space (2007–2017), which was part of her exhibition at the 2011 Venice Biennale. The work is a series of photographs in which, as the title suggests, she documents women in various workplaces: behind a kiosk counter, in a corner of an office, at an assembly line, and so on. Indeed, from the pictures, it seemed that each of them had about one square metre of space in this world, which they occupied during their working day. The title and idea for the work came from a gender-biased and misogynistic argument Siib had heard. Of course, the work did not claim that these photographs per se prove that women have less space in their workplaces than men. Instead, the work showed a cavalcade of women in jobs and occupations that are more common for women. It was up to the viewer to think about what the images say about women’s roles and space in society — and to observe how women perform their assigned roles through their appearance.

In another work, Averse Body (2007. 45’53”), she interviewed sex workers about their relationship to work, body and home, among other things. The interviewees’ responses were strikingly conventional: if sex work had not been mentioned, the women’s words and thoughts would have sounded like those of any woman who has accepted the realities of a male-dominated world.

I mention these two works because they are easy to describe in words and both are informative examples of Siib’s art: the themes are always frankly political, the method is documentary, the perspective is feminist and the tone of the works is humorous and compassionate. Another important characteristic of Siib’s works is that they are as far as possible from the spectacle and sentimentality. Instead of those qualities, Siib focuses on everyday experience, on the small but revealing details of everyday life and their power of testimony.

In the Critical Gallery, Siib will not be showing these old works, but three recent films and a few related photographic works.

The three films have a combined running time of 50 minutes:

And Then Came The End (2025. 17’40”)

August Procession (2023. 11’33”)

In the Storm of Roses (2022, 20’40”)

In the Storm of Roses is a portrait of Helgi Kuusik. Helgi is one of many Estonians who have had a long career in Finland, for example as a nurse like her. The film shows Helgi spending her retirement days in the Estonian countryside, in a kind of paradise, in an old house and in the rose-filled garden idyll that she has managed to achieve because of her earnings as a migrant worker. The other main character is Helgi’s daughter, who lives in Finland and whom Helgi visits. The tone of the film is gently humorous. It bears witness to decades of hard work and its fruits, to how the wealth gap between the two countries affects working life. Helgi seems happy in the film, but the film still encourages the viewer to reflect on how meaningful Helgi’s life has been — and how wonderful the resulting idyll is. What is an enviable paradise for one person may be a depressing self-delusion for another. The film also asks: what is the political significance and impact of the Victorian era aesthetic that Helgi so much enjoys?

August Procession is a melancholy film in which Siib weaves together many separate events. One is the passage of sunlight through the walls and windows of an abandoned building. Another is the annual August procession of Orthodox Christians to a monastery in Kuremäe, East-Estonia. The third view is towards the sunset, along the path along which people walk to and from the beach.

This film is partly a cipher, which may seem incomprehensible unless the viewer knows and understands the context of the film.

It is good to know that Narva is a heavily Russian-speaking area on Estonia’s Eastern border, and the procession of Orthodox Christians there is important for the Russian-speaking population in particular, not only as a religious ritual, but also as a means of maintaining their identity in a country with which they have a problematic relationship. Problematic? Many members of the Estonian-speaking majority do not consider Russian-speakers to be true Estonians, but descendants of the imperialist Soviet Union, descendants of a deported occupying power, who are not to be trusted. Russian-speaking Estonians have many different identities: many of them feel that they are as Estonians as any other citizens of the country and demand and hope that the prejudices against them will disappear with time.

The sunset view in the film shows the site of the removal of a tank that had been placed there in 1970 as a memorial to the Soviet “liberators”. Estonia has removed almost all vestiges of Soviet power of that type from public spaces. For part of the Russian-speaking population, these fixes of historical memory are sad events.

Basically, I tend to dislike works of art that rely so much on information that cannot be gleaned from the work itself. In this case, however, I like the end result, because even if the viewer doesn’t read the above facts about the context of the work somewhere, they can still fully enjoy the work — but in a slightly different way.

Without that information, the work’s main focus is on the observation of the passage of time, the sense of mortality and a slightly amused look at religious rituals. The work is somewhat reminiscent of the early works of Bill Viola (1951–2024) and the films of Andrei Tarkovsky (1932–1986). How so? Why? In his early works, Viola focused on staring at things with a documentary approach, for example, observing sunlight or a dripping tap or a mirage. And all Tarkovsky’s films have long takes in which he — instead of following the plot — concentrates on observing scenery, the movement of light, objects and nature, as if the camera were a hand touching, probing and wondering.

And Then Came The End is a brand new work, premiering at the Critical Gallery in April 2025, based on the experiences of a Catholic priest, Father Magnus Frey, in prison camps in Narva, from 1945 to 1946. Frey’s reminicenses were published in the Narva Museum’s War and post-war urban landscape of Narva (vol.16 / 2015) and originally appeared in his book Und dann kam das Ende. Meine Erlebnisse in sovjetischen Kriegsgefangenen-Lagern (Joseph Habbel, Regensburg, 1965).

In this film, Siib depicts the locations of the story in Narva in their current state and without people, i.e. dilapidated buildings and winter landscapes. The soundtrack includes everyday life snippets from Frey’s memoirs, such as how prisoners of war were not paid the few rubles they had been promised and had their warm blankets taken away before winter came. And how religious prisoners managed to make communion bread despite the difficult conditions. And how hungry prisoners entertained themselves and each other by remembering their favourite dishes and writing down their favourite recipes. Siib has taken snippets of Frey’s text and arranged them on screen with a picture and on a soundtrack with music to create a prose poem of documentary material.

The value of such micro-history, both as text and film, is not in revealing major developments or in interpreting historical turning points. Instead, the value is that individual anecdotes and fragments can be evidence that bring history to life and help us to take seriously the suffering and existence of others — past and present.

—

Siib has made most of her films without any real funding, using a method that can be called “woman and the film camera“, after Dziga Vertov (1896–1954). Siib often uses the camera like a writer uses a pen or a keyboard: she watches and observes the world through the camera lens and compiles films from the material she collects, films that are a kind of essays. I think it’s great that this extremely independent, free-form and cost-effective way of filmmaking is still alive, thanks to Liina Siib, for example. Although some of her works have been made with a larger budget and a larger team, they too are based on Siib’s characteristic essayistic approach and agility.

Thanks to technological advances, Siib can make films with better picture quality than the commercial blockbusters of previous decades — and with the same 4K resolution as the blockbusters that fill cinemas now. On the other hand, the same technological advances have also meant that it can be even harder now to find an audience for video art, experimental film, alternative cinema or essay film. So much of everything is available for free on the internet  and through streaming services at rock-bottom prices that stranger films and genres are easily lost in the flood. This is one of the reasons why we will conclude the opening night with a debate called Is there future for penniless films?

Rovaniemi, Finland, 10 April 2025

TEEMU MÄKI

KRIITTINEN GALLERIA – CRITICAL GALLERY
Taiteen talo / Art House Turku,
C-rakennuksen 1. kerros (sisäpiha)
Nunnankatu 4, 20700 Turku
info@kriittinengalleria.fi

www.kriittinengalleria.fi

Avoinna: ti–su 12–18
Vapaa pääsy / Free Entry