Työhuoneella työskentely on loputon palapeli, jossa työn alla on samanaikaisesti useita kymmeniä kaksi- ja kolmiulotteisia töitä ja ympärilläni niitä varten lukematon määrä toisiinsa mahdollisesti sopivia paloja ja leikkeitä. Se on jatkuvaa leikkaamista, liimaamista, hakemista, sovittelua. Se on arkistointia ja muistia, systeemin luomista, jotta joskus jokin, mitä etsii, voisi löytyä helposti. Ja lopulta se on jos ei nyt ihan täydellisen, niin hyvin sopivan yhdistelmän löytämistä. Sellaisen missä kaikki vihdoin loksahtaa paikalleen – aihe, väri, koko ja kaikki muut mahdolliset muuttujat ovat juuri kuin pitää. Se on myös uuden löytämistä, sitä kun materiaalin paljous antaakin sinulle vaihtoehdon, jota et aluksi ole edes älynnyt harkita ja silti siinä se on edessäsi parempana kuin mitä alunperin lähdit hakemaan. Se on sitä kun kaksi paperinpalaa, joita et ole ajatellut yhteen, päätyvät sattumalta toistensa viereen ja muodostavat täydellisen parin. Se on tavaran määrää ja niiden sotkuista levittämistä, jotta näitä onnellisia sattumia voisi välillä tapahtua. Se on nöyryyttä tajuta, että taiteilijana ei aina tarvitse tehdä ja luoda, voi vain hyväksyä sen minkä edestään löytää. Valintahan sekin on.

Olen pari viime vuotta saapunut työhuoneelle, istunut alas ja ruvennut käymään läpi kaikkea sitä materiaalia, jota työhuoneellani on: loputonta määrää leikattuja paperinpalasia ja lehtiä sekä kirjoja, mistä niitä saa lisää ja lisäksi kaikkea kolmiulotteista mitä olen työhuoneelle kirpputoreilta, roskalavoilta ja kaduilta ja metsistä kerännyt. Näyttelyssä on kollaasien ja maalausten lisäksi savitöitä. Pidän saven konkreettisuudesta ja siitä, että olen sen muovaajana aina uutta löytämässä. Savesta minulta tulee teoksia laidasta laitaan, tarkasta kömpelöön, kauniista groteskiin, siinäkin sitä mitä prosessi minulle antaa.

In a Time of Chimpanzees I Was a Monkey -näyttelyä varten olen lähestynyt kokonaisuuden tekoa eri tavalla. Halusin nauttia taiteen tekemisestä ja työhuoneella olosta, joten en lähtenyt tekemään ennalta suunniteltua näyttelykokonaisuutta, vaan tein sitä mitä tuli eteen ja mikä tuntui luontevalta. Ajatus oli, että sattuma saisi johdattaa enemmän ja uskonkin, että prosessin aikana tekemäni päätökset lopulta veivät töitä tiettyyn suuntaan. Jonkinlainen punainen lanka syntyi teoskokonaisuuden sisälle kuin varkain, sitä ei tarvinnut hakea tai pakottaa. Töistä löydän outoa huumoria, huolta maailman tilasta ja neuvottomuutta sen edessä.

Tämän näyttelyn tekoa on tukenut VISEK ja Taike.