Pöydän alta
Hiljaista tietoa, keskeneräisiä ajatuksia, purnausta. Sellaista, mitä sanotaan hieman piilossa.
Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka
Liike lähtee lantiosta, kuuluu yleisesti toisteltu väite. Kissojen liikkumista tutkittaessa onkin tultu siihen päätelmään, että niillä ensimmäinen impulssi liikkeelle lähtöön tulee juuri lantion seutuvilta. Mutta selän kääntö voi alkaa monesta kohtaa, vaikkapa katseesta. Näet jotakin vasemmalla ja kallo seuraa silmien mukana. Selkäranka yhtyy liikkeeseen nikama nikamalta tai ehkä vanhemmiten jo vähän jäykemmissä paloissa. Lopulta lantion on seurattava rotaatiota, ja jalat ottavat ratkaisevat askeleensa, pois, pois.
Toimin viisitoista vuotta ammattilaisena taiteen vapaalla kentällä: tanssijana, koreografina ja esitystaiteilijana. Jossakin vaiheessa otteeni alkoi lipsua, ahdistuin, masennuin, uuvuin ja kyynistyin, mikä lie järjestys. Se oli ihan tavallinen tarina, vähän kuten kirjailija Antti Nylénin Häviössä kerrotaan: taiteilija kokee ulkopuolisuutta yhteiskunnassa, mutta myös omiensa joukossa, on katkera ja onneton, suhde työhön on kriisiytynyt, rakenteet hylkivät, silti mitään vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Tosin toisin kuin Nylénille lopulta monologissaan kävi, minä en voinut enää jatkaa työssäni, vaikka en ollut ikinä muuta tehnyt. Suunta ammattiin oli alkanut jo lapsena, kuten tanssitaiteessa usein.
Olen osa sitä vuoden 2022 Taiteen ja kulttuurin barometrin mainitsemaa 48:aa prosenttia maamme esittävien taiteiden tekijöistä, jotka olivat harkinneet tai jo vaihtaneet alaa kuluneen vuoden aikana. Alanvaihtajien suuri prosenttiluku ei varmaan ollut monelle yllätys ottaen huomioon kyselyn ajankohdan. Nyt, parin vuoden eroprosessin jälkeen, ihmettelen mikä ammatissa piti niin kauan otteessaan.
Huterat rakenteet
Työn puitteet olivat mahdottomat. Taiteen edistämiskeskus eli Taike on vapaan kentän suurin rahoitustaho. Sen budjetti on kolme prosenttia valtion kulttuurimenoista. Sillä rahalla likimain yhdeksän prosenttia kaikista hakijoista saa tuen työlleen. Tanssitaiteen alalla se on tarkoittanut 18 tai 19 taiteilijaa vuosittain. Jotkut hakijoista saavat kolmen tai viidenkin vuoden mittaisen tukipäätöksen, suurin osa puolivuotisen.
Olemassa on toki muitakin rahaa jakavia säätiöitä ja rahastoja, mutta silti on selvää, ettei vapaalla kentällä taiteilijan työllä tule Suomessa toimeen kuin poikkeustilanteissa.
Aiemmin taiteilija saattoi tilkitä apurahakausien välejä työttömyystuella ja satunnaisilla keikkatyön palkoilla. Nykyisen hallituksen puristuksessa sekin tilanne on muutoksessa, kaikille. On toivotonta kuvitella, että taide- ja kulttuurialan keikkatyöt tulisivat muuttumaan hallituksen painostuksella kenellekään vakinaisiksi. Ilman omia tukiverkkoja ja perheen tukea alalla pärjääminen on tehty lähes mahdottomaksi. Tuntuukin kuin vapaan taidekentän katoaminen olisi hiljaa hyväksytty asiainlaita.
Taiken entinen johtaja Paula Tuovinen ehdotti toimikautensa loppupuolella kulttuurialan kansallista hallintoa ruotivassa paneelikeskustelussa ratkaisua taiteilijoiden jatkuvaan köyhyyteen: sen sijaan, että niin monille jaetaan niin vähän, parempi olisi, jos rahaa jaettaisiin yhä harvemmille. Keskustelussa hän maalasi kuvan tyypillisestä taiteilijasta, joka liian myöhään, neljäkymmentävuotiaana, huomaa, ettei tämä työ sittenkään kannata, ettei perheellisenä näin pienillä tuloilla voi elää. Hänen mukaansa olisi kaikille parempi, ettei harhaista kuvitelmaa tilanteen parantumisesta sinnikkyyden voimalla pääsisi alun alkaenkaan kenellekään syntymään.
En tiedä onko tämä myös viraston nykyisen johtajan visio. Eittämättä oma kokemukseni puoltaa ikääni ja perhemuotoa myöten Tuovisen näkemystä.
Toisaalta sekin tiedetään, etteivät taiteilijat vain lisää rahaa hingu. Barometreissä nousi jo ennen pandemiaa ja sen jälkeen voimakkaasti esiin kaipuu dialogiin. Suuri osa tekijöistä toivoo keskusteluyhteyttä rahoitusrakenteiden kanssa, palautetta ja ennakoitavuutta. Taiteen apurahat eivät ole ikinä vain rahaa. Marginaalissa ne ovat usein pääasiallinen ammatillinen rakenne, kehys, kenttä, toiminta-alue ja reflektio. Kuitenkaan rahoituspäätöksiä ei koskaan perustella. Työ toimii ikään kuin vasten näkymätöntä tukea, johon nojaamalla tekijät tunnistavat työnsä merkityksellisyyden tai merkityksettömyyden.
Ihanteellista olisi, että palautetta tulisi muualtakin, mutta kuten sanottu, vapaa kenttä toimii marginaalissa. Missä muuallakaan se voisi olla kolmen prosentin budjettiosuudellaan? On oikeastaan kaistapäistä ihmetellä, miksi vaikkapa nykytanssi ei näy missään. Mutta ei marginaalisuus itsessään ole välttämättä ongelma. Ehkä pikemminkin olisi vain tunnustetttava, että sellaisellakin on täällä paikkansa.
Yhteys muihin vei eteenpäin
Urani sinkoili vaihtelevasti syrjäseudun ja asutuskeskusten välillä, yksin tehden ja työryhmissä. Ja vaikka ammatti-identiteetissäni korostui usein rasittavuuteen saakka vapaus ja itsenäisyys, niin silti yksi tärkeimmistä työssä pitävistä voimista oli kai sittenkin yhteys muihin, verkosto. Tunne siitä, että vaikka omat ponnistelut eivät ottaneet tuulta alleen, niin aina oli kumminkin joku, joka piti sitä maailmaa pystyssä, toisenlaista olemista, ajattelua, vaihtoehtoja. Kun sain kiinni tästä ajatuksesta, sain myös kilpailuun liittyviin tunteisiin hetkittäin uuden näkökulman.
Parhaimmillaan vapaa kenttä toimiikin kuin maan alla kuhiseva muurahaiskeko tai jäävuoren piilossa kelluva laajuus. Se ruokkii isommin näkyville pääsevää, tekee etukäteistyötä. Nylén vertasi Häviössä kauniisti taiteilijan metatyötä lapsiperhearjessa tavallisesti äidille lankeavaan kaiken ajattelemiseen, vain skaalattuna yhteiskunnan mittakaavaan. Eivät äiditkään silti yksin pärjää, on oltava tunne siitä, että tarvittaessa saa ja voi pyytää apua. Eikä sellainen työ ole välttämättä talouspuheen kanssa verrannollista.
Ennen kaikkea toimiakseen kentän on oltava massa, ei harvainvalta. Ja nyt kun ajattelen, oliko kentällä mukana oleminen joskus myös samalla tapaa rakkaudellista kuin äitiys on. Ennen masennusta, ennen halun ja hoivavietin katoamista.
Viimeinen näytös
Tanssijalähtöisenä esitysten tekijänä työni materiaalina oli useimmiten oma keho ja sen havainnot. Viimeiseksi jäänyt näyttämöteokseni käsitteli tietysti epäonnistumista. Korona-apurahan turvin rakensin Turun Kutomolle sooloesityksen, jonka ajan olin enimmäkseen piilossa näyttämön lattiaa imitoivan peiton alla, koska siinä vaiheessa olin jo alkanut pelätä ihmisten edessä oloa niin paljon.
Kuitenkin ajattelin, että tämä on nyt taidettani, praktiikkani. Autenttinen huonous on voimani. Voisin olla häpeän marttyyri kaikkien puolesta. Esiintyjä, joka sulaa katseiden alla. Ja jopa katseilta suojassa jännitin itseni niin tärviölle, että alatiesynnytysten rusikoima järjestelmäni petti kaikesta hermoilusta, ja sitten piileskelinkin peiton alla pissat housussa.
Lopulta työ vei pitkään hoitosuhteeseen erilaisten mielenterveystoimijoiden kanssa. Vaikka olin aina ylpeästi ajatellut, että itsetuntemus on osa ammattitaitoani, siis minua. Olinhan ikäni opiskellut pehmeitä, somaattisia menetelmiä, sellaisia, jotka avaavat reittejä hermostolliseen itsetuntemukseen ja keho-mielikuvituksen laajentamiseen. Kuvittelin tämän taidon suojelevan minua murtumiselta. Sitten kuitenkin murruin ja hylkäsin tanssin.
Jos mielen säröytymisestä yrittää etsiä hyviä puolia, niin mielen jälleenrakennustyö vei lopulta yhteiskunnassa paremmin toimivien rakenteiden pariin. Hieman takaperoisesti aloin kokea osallisuutta, ja hiljakseen myös voimat ovat kasvaneet.
Tällä hetkellä olen työkokeilussa kirjastoalalla. Opettelen työtä, jota tehdään kohti yhteistä. Ilmaa eivät täytä jatkuva epävarmuus, pelot ja väsymys. Jopa hierarkiat tuntuvat olevan myös alaisia varten.
Ehkä työtä ja taidetta on vielä joskus mahdollista yhdistää. Mutta nyt lantion oli seurattava rotaation mukana ja jalat ottivat ratkaisevat askeleensa, pois, pois.
