“Kun tulen Eurooppaan, tuntuu kuin ihmiset ajattelisivat, että kaikki tapahtuu jossain muualla. Ikään kuin hiilineutraalius ja puiden istuttaminen riittäisivät heidän osaltaan. Jos nuoriso Euroopassa luulee, että ekokriisi ratkeaa pyöräilemällä lentämisen sijaan, kieltäytymällä lihasta – he ovat väärässä, se olisi liian helppoa.”

On helmikuu 2022 ja keskustelen Zoomissa ohjaaja-näyttelijä-tutkija Gabriela Carneiro da Cunhan kanssa Altamira 2042 -teoksesta, työskentelyn lähtökohdista ja kolonialismista.

Näin teoksen Baltic Cirle -festivaalilla marraskuussa. Muistan kuinka esitystä oli tullut katsomaan myös Minka, Elokapinasta tuttu, joka oli juuri palannut Suomussalmelta Helsinkiin puolustamasta luonnontilaista metsää valtion hakkuilta. En itse ollut päässyt mukaan, sillä opintojeni läsnäolopakko sitoi minut Helsinkiin.

Altamira on kaupunki Amazoniassa. Sen elämä muuttui peruuttamattomasti, kun läheiselle Xingu-joelle rakennettiin Belo Monten valtava vesivoimala, yksi maailman suurimmista infrastruktuurihankkeista. Yhtiötä vastaan on nostettu yli 20 syytettä ihmisoikeus- ja ympäristörikkomuksista.

Altamira 2042, Gabrielan ja suuren työryhmän esitys, oli poikkeuksellinen, biodiversiteetiltään rikas. Sellaista en ollut aiemmin kokenut.

”Kokemuksessa oli vallankumouksen huumaa.”

Esityksen jälkeen riehuin innosta ja raivosta koko ruumiillani. Halusin toimia. Kokemuksessa oli jotain samaa vallankumouksen huumaa, muutoksen mahdollisuutta, kuin mitä suoran toiminnan protesteissa toisinaan saa. Heittäessäni vihreää maalia Fortumin konttorin ikkunaan, tai Altamiran äärellä, voin haaveilla tulojen tasaamisesta, fossiilikapitalismin lopusta, pohtia oman elämäni kolonialistista maastoa.

Esitys muistutti minua siitä, mitä väliä taiteella sittenkin on tai voi olla. Siis miksi alunperin ajattelin, että taide olisi järkevä, edes perusteltu ala opiskella yhä, kuudennen massasukupuuton ja ilmastokriisin aikana.

Teatterikorkeakoulussa, “Suomen ylintä tanssitaiteen koulutusta” tarjoavassa laitoksessa se toisinaan unohtuu.

Haluan kuulla Gabrielan ajatuksia taiteen tekemisestä tuhon ajassa. Miten hän työskentelee ja missä? Kun itse olen tekemässä taidetta näissä tyhjissä saleissa… Haluan keskustella myös politiikasta, valtasuhteista.

“On kyse taloudellisista ja geopoliittisista rakenteista. Globaali etelä nähdään yhä resurssina globaalille pohjoiselle. Puhumme yhä ‘kehittyvistä’ tai ‘köyhistä maista’, vaikka näiden nimien tulisi muuttua! Tulisi tehdä selväksi, mitä tapahtui”, Gabriela sanoo.

Hän viittaa järjestelmään, jossa länsimaat ovat köyhdyttäneet globaalin etelän maita, riistäneet niiltä luonnonvaroja ja työvoimaa.

“Kaikki taisteluni systeemiä vastaan tapahtuvat taiteella. Viimeisen kahdeksan vuoden ajan olen elänyt ja työskennellyt yhdessä pohjois-Brasiliassa sijaitsevan Parán osavaltion, sen jokien ja ihmisten kanssa.”

“Eräs haastattelemani, jokikansaan kuuluva ihminen sanoi, että Altamira on keskellä ‘kahden maailman energeettistä sotaa’. Näin he puhuvat, kuin tieteisfiktiota.”

Altamira 2042 on osa Gabrielan koolle kutsumaa Riverbanks-tutkimusprojektia, joka kuuntelee Amazonian jokien ja niiden varrella elävien jokikansojen todistusta katastrofin ajasta.

Samanlainen kuuntelu tulisi aloittaa kaikkialla yhteiskunnassa, instituutioissa ja politiikassa, pohdin. Nykyinen järjestelmä ei toimi. 80 prosenttia jäljellä olevasta luonnon monimuotoisuudesta sijaitsee alkuperäiskansojen alueilla, vaikka he muodostavat vain 5 prosenttia maailman väestöstä. He ovat siis kestävän elämäntavan harvalukuisia asiantuntijoita.

“Alkuperäiskansat ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta taisteluissaan systeemiä vastaan heitä yhdistää se, miten systeemi haluaa muuttaa heitä. Se haluaa viedä heidän kielensä, kulttuurinsa ja maansa, jotta heitä voisi kohdella köyhinä ihmisinä. Mutta he eivät ole köyhiä, ollenkaan”, Gabriela toteaa.

”Miten tehdä poliittisesti aktiivista ja kouriintuntuvaa taidetta?”

Enkä ymmärtänyt kaikkea Altamira-esityksestä. Se dekolonisoi näyttämötaidetta, purki sen länsimaisia ja ihmiskeskeisiä rakenteita. Teos toimi ja kommunikoi totutusta poiketen ja haastoi katsojaa ymmärtämään ja tuntemaan – toimimaankin. Pääsin hakkaamaan asfalttia.

Teos kommentoi antroposeenia – Gabrielan sanoin aikaa, jossa “ihminen asetetaan kaiken elämän ja kokemuksen keskelle.”

“Jos haluan haastaa antroposeenin, en voi tehdä taidetta, jossa minä olen kokemuksen keskellä”.

Siltikään teos ei ollut abstrakti tai vaikeasti tavoiteltava. Miten tehdä tällaista, ymmärrettävää, poliittisesti aktiivista ja kouriintuntuvaa taidetta, joka haastaa toimimaan?

Omat korkeakouluopintoni eivät ainakaan auta tässä. Ne tuntuvat operoivan jossain toisaalla, todellisuudessa ilman ekokriisiä, sortoa tai muita tietojärjestelmiä. Ikään kuin olisi vapaaehtoista olla kiinnostunut ja oppia ymmärtämään tanssisalin ulkopuolella vallitsevaa yhteiskuntaa. Minua ei taiteilijana ohjata käsittämään ekokriisiä tai sovittamaan toimintaani sen realiteetteihin. Yhteiskunnallisen kontekstoinnin sijaan opiskelija ohjataan abstraktin liikkeen, “ei-tietämisen” ja itsetutkiskelun ääreen.

Tällä lienee jotain tekemistä eurooppalaisen, modernin taidekäsityksen kanssa, jota Max Ryynänen kutsuu ”hyväosaisten miesten keksinnöksi”. Tällainen taidekäsitys on mielestäni naiivi, outo ja vastuuton, eikä siihen ole varaa tässä ajassa.

Altamira 2042 sitoutui maahan ja veteen, Xingu-jokeen. Sen lähtökohta ei ollut ihminen, vaan ihminen osana muuta: kuunteleminen, spirituaalinen yhteys maahan. Teoksessa Belo Monten tuhoisa pato murtui Xingun, Gabrielan, yleisön ja monien eri materiaalien yhteisestä voimasta.

“Jossain kohtaa prosessia ymmärsin, että joki ei ole työni ‘teema’. Xingu ei ole kenenkään ‘aihe’. Se on kieli. Amazonia on kieli. En kyennyt viemään Amazonia teatteriin, kuten teatterin käsitin. Minun täytyi toimia toisinpäin”, Gabriela kertoo.

“I had to amazonize theatre. Xinguanize theater.”

Esitys ravitsi ja ravisteli kroonisesti oireilevaa ahdistuksen paikkaa kehossani, josta kuitenkin haluan muuttaa ja muuttua. 

Andre Lepecki sanoittaa teoksessaan Tanssitaide ja liikkeen politiikka  (2006) osuvasti omia kokemuksiani tanssin opiskelusta. “Liike etsintänä, matkana, itsen hajoamisena on vain liikettä liikkeen vuoksi. Se on nimenomaan modernismin uusi tapa ymmärtää liikettä.”

Päässäni on alkanut jyskyttää.

Mikä on tämän, Lepeckin mukaan “tyhjäksi raivatun, post-kolonialistisen tanssisalin” suhde oikeastaan mihinkään, mitä maailmassa on meneillään? Mihin minä oikein valmistun täältä – itseäni tutkiskelemaan? Moderniin tyhjiöön?

”Haloo, helvetti.”

Altamira 2042 iski vasaran käteeni ja haki minut hakkaamaan asfalttia palasiksi. Hämmennyin hieman, kiusaannuinkin, kunnes tajusin, että kerrankin se, mitä tämä esitys tekee, minkä äärelle se minut laittaa, on hyvin todellista, välttämätöntä, pakottavaa.

“Meillä on kaikilla oma kolonialistinen perintömme, ja on vastuu käsitellä sitä. Syyllisyys ei voi pysäyttää meitä”, Gabriela sanoo.

“There is work to be done.”

Asfalttia hakatessani ajattelin Metsähallitusta, Suomen valtiota Saamenmaalla, eurooppalaista taidekäsitystä – Belo Monten mahdollistajia, sen rinnakkaishirviöitä.

Pato murtui. Xingu-joki ja muu elävä mursi sen. Gabrielan mukaan tämä on poliittinen ele, aktivismia, taikaa, jopa noituutta. Se on myös jaettu spirituaalinen prosessi.

”Joen henki on myös teoksessa, mutta se ei näyttäydy kaikille.”

Esityksessä purettiin paitsi tuhosta hyötyvän markkinatalouden rakenteita, myös yhteistä, kehoihin patoutunutta vihaa. Surua. On opittava suremaan, sanoo Donna Harawaykin podcastissa.

“She’s great” sanomme Gabrielan kanssa kuin yhdestä suusta. “Mutta jos yrittää ymmärtää kolonialismia, niin sen aiheen mestarit eivät ole Euroopassa, he ovat täällä”, hän muistuttaa.

“Edna, nainen jonka kanssa työskentelimme, ja joka on selviytynyt neljästä maakiistasta, kertoi sekoittavansa puheessaan menneen, nykyisen ja tulevan. Että on minun vastuullani järjestää hänen puheensa. Päinvastoin!, ajattelin. Minun on opeteltava ajattelemaan ja puhumaan kuten hän.”

“En lukenut Harawayta kun tein Altamiraa, vasta myöhemmin. Silloin sain yhteyden häneen: olen työskennellyt juuri noin! Haraway sanoo: ‘Luo praktiikoita, joilla elää ja kuolla vahingoittuneessa maailmassa.’ Juuri sitä meidän on tällä hetkellä tehtävä. Hän myös puhuu ’oudon sukulaisuuden’ muodostamisesta. Siitä Altamirassa on myös kyse.”

“Kasvoin 80–90-luvuilla – täysin eri maailmassa kuin nyt. Emme ole menossa takaisin siihen, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Sen sijaan yritän luoda sukulaisuutta, josta Harawaykin puhuu, heidän kanssaan, jotka eivät tätä ongelmaa aiheuttaneet. Kutsun ihmisiä alkuperäiskansoista ja eri tieteenaloilta yhteen työskentelemään.”

”Tuntuu, että taide ei ole tarpeeksi.”

Itse olen opinnoilleni vastareaktiona ajautunut suoraan toimintaan.  Olen mennyt yhteisöihin, kokouksiin ja aktioihin: vastustamaan Helsingin kaupungin hakkuita ja pysäyttämään liikennettä Mannerheimintielle. Ne ovat tapoja vaikuttaa tai ylipäänsä olla jotenkin tässä ajassa.

Niin, Gabriela. Tuntuu, että täytyisi tehdä vain politiikkaa, että taide ei ole tarpeeksi.

“En usko, että mikään yksinään on tarpeeksi. Myös politiikassa tulet löytämään rajat. Kyse on yhdessä työskentelemisestä. Sen ymmärtämisestä, että sinä tai sinun ihmisesi eivät ole taiteen, luomisen ylimpiä.”

”Riverbanks-projekti on yksi työkalu: mene jollekin alueelle, joelle, yritä kuunnella sen todistusta ja ymmärrä, että ehkä on muita olentoja, jotka voivat auttaa meitä ihmisen aiheuttamien ongelmien kanssa. Kyse on kuuntelemisesta.”

Miten ihmiset ja Xingu-joki voivat nyt? 

“He taistelevat yhä. He eivät halua hyväksyä Belo Montea eivätkä sitä, että joki padotaan, haudataan iäksi. He taistelevat pian myös kanadalaista, maailman toisiksi suurinta kaivosyhtiötä vastaan.”

”Kanadaa pidetään vihreänä ja demokraattisena valtiona, mutta silti se voi tulla Brasiliaan ja perustaa kaivostoimintaa joelle, joka on monien alkuperäiskansojen ja ei-inhimillisten kansojen asuttama. Se liiketoiminta tulee tappamaan alkuperäiskansojen lapsia Brasiliassa, vaikka samaan aikaan Kanada pyytää anteeksi omia alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten murhia, niitä ruumiita, joita on nyt löytynyt kirkkojen pihoilta.”

Gabriela kertoo, että sana desenvolvimento, kehitys, saa portugalin kielessä myös sitoutumattomuuden merkityksen.

“Monet alkuperäiskansojen ihmiset sanovat, että emme halua tätä ‘kehitystä’ – sitoutumattomuutta. Meillä on muita projekteja.”

Sitoutumattomuus muistuttaa taas Lepeckistä: “Carter ehdottaa, että kolonialismia pitää yllä minuuden luominen ’vailla kiintymystä maahan’ – – . Tämä maankamaran raivaaminen, kolonialistinen ele, on myös ele, joka mahdollistaa representaation tyhjällä tasaisella pinnalla ja joka synnyttää, pitää yllä ja tuottaa uudelleen minuutta, – – joka liukuu tasaista ja liikkumatonta maastoa pitkin.”

Juuri tuolla, tasaiseksi raivatussa maastossa nuohoan joka päivä. Keksin yhä uudelleen, “mistä tässä on kyse”. No. On kyse “kehityksestä”, kolonialismista ja antroposeenista, mitä Altamirakin kommentoi.

”Ei kukaan voi rikkoa patoa yksin.”

Tavat, joilla minua ohjataan kohti taiteen tekemistä ja taiteilijaksi kasvamista, ovat melkolailla ristiriidassa kaiken sen kanssa, mihin mielestäni myös taiteella tulisi nyt osata tarttua. 

Vuoden päästä olen tanssitaiteen kandidaatti, mutta kuten portugalilainen koreografi Vera Mantero ilmoitti 1990-luvun käynnissä olevien sotien ja konfliktien aikaan, maailmanpoliittiset tapahtumat eivät salli hänen tanssia, eivät ne salli minunkaan tanssia. Eivät ainakaan siten kuin mihin opintoni ohjaavat.

Opintojeni maailmankuva ei voi perustua enää vain eurooppalaiseen “moderniin”, abstraktiin liikkeeseen ja taitoihin, joita harjoitetaan tyhjässä salissa. Se, opettelenko olemaan taiteilijana tietoisesti suhteessa yhteiskuntaan, riistoon, ryöstöön ja ekokriisiin ei voi olla enää vain omasta mielenkiinnostani kiinni.

Gabriela kertoo, että luettuaan Amazoniassa työskentelevän journalistin Eliane Brumin artikkelin hänen täytyi mennä Xingu-joelle.

Siellä syntyi kollektiivinen, spirituaalinen ja aktivistinen teos, joka murtaa padon ja manifestoi muutosta.

“Siksi en tee sitä yksin. Jossain vaiheessa en osallistanut yleisöä, kunnes tajusin, että se on väärin. Ei kukaan voi rikkoa patoa yksin. Eikä se ole ainoastaan Xingu-kansojen vastuu, vaan työ tarvitsee ihmisiä Suomessa, Portugalissa, Wienissä…”

Ja me teemme sen uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan.

Ja ehkä. Vuonna 2042 – tai ennen sitä, tai sen jälkeen – Xingu rikkoo padon.”

Iiris Laisi on tanssitaiteen opiskelija Teatterikorkeakoulussa ja ympäristöaktivisti. Hän vaikuttaa tällä hetkellä Elokapinassa ja Helsingin Ylioppilasteatterissa. Gabriela Carneiro da Cunhan Altamira 2024 -esitys vieraili Helsingissä Baltic Circle -teatterifestivaalilla marraskuussa 2021.

Lähteet

Lepecki, André. 2012. Tanssitaide ja liikkeen politiikka. Helsinki: Like.

Donna Haraway For the Wild -podcastissa

Brum, Eliane. 6.2.2018. ”They owned an island, now they are urban poor: the tragedy of Altamira” The Guardian.

Ryynänen, Max. 23.3.2020. ”Taide on hyväosaisten eurooppalaismiesten keksintö, jonka tulevaisuus kuuluu kaikille.” Ilmiö

Petra Laitin puhe Lunastakaa lupaukset -mielenosoituksessa 5.3.2022