Lukuaika: 4 minuuttia

Tirkistelijän kuolema

Vapaavuoro

Mikä liikuttaa taiteessa juuri nyt? Ajankohtaisia ja ikuisia aiheita.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka

❮❮

Kerroin juhlien jatkoilla tutulleni kirjoittavani romaania. Tuttuni vastasi kysymällä, onko romaanini autofiktiivinen.

Selostin, kuinka romaanissani on tapahtumia ja tilanteita, joita olen todistanut myös omassa elämässäni, mutta kuinka ne on siirretty tapahtumaan henkilöille, joiden nimet, ulkonäön, elämäntarinat ja identiteetit olen keksinyt päästäni. Tosi ja epätosi muodostavat kirjallisessa teoksessani monimutkaisen liiton. 

Autofiktiivisellä romaanilla tarkoitetaan teosta, jossa kirjailija yhdistää oman elämänsä tapahtumia fiktioon. Siinä mielessä romaanini voitaisiin näin ollen tulkita autofiktioksi. Silti pohdin ankarasti, onko se osuvin termi kuvaamaan teostani. Kirjallisuuden lajina autofiktiossa ei ole mitään, mitä minun olisi järkevää tai mielekästä vieroksua. Päinvastoin. Kirjailijat, minä mukaanlukien, ovat aina käyttäneet omaa elämäänsä materiaalina enemmän tai vähemmän. 

Vieroksumiseni syynä on enemmänkin se tapa, jolla lukijat ovat taipuvaisia suhtautumaan autofiktiiviseksi luonnehdittuun teokseen. Autofiktiolle tyypillinen  sivuoire on ilmiö, jossa lukijat tulkitsevat teoksessa kuvailtujen tarinoiden olevan täsmällisiä selontekoja kirjailijan omasta elämästä. Se saa minut varautuneeksi.

Samaistumisen houkutus

Tekijän kuolema (La mort de l’auteur) on ranskalaisen filosofin ja kirjallisuudentutkijan Roland Barthesin essee vuodelta 1968. Esseessään Barthes kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan kirjailija määrittäisi kirjallisen teoksen lopullisen merkityksen. Barthesin mukaan kirjailija ei ole tekstin merkitysten auktoriteetti; tekstin tulkitsee sen vastaanottaja. Tekijä on kuollut ja valta on lukijalla. 

Mikäli eläydymme Barthesin ajatukseen, ei kirjailijalla näin ollen ole oikeutta valittaa siitä, mikäli hänen kirjansa tulkitaan ’’väärin’’. Kirjailijalla ei myöskään ole valtaa tai oikeutta määritellä sitä, mikä kaikki hänen kirjassaan luetaan totena tai epätotena. Kirjailijan kuolema tarkoittaa kirjailijan auktoriteetin kuolemaa. Lukija saa halutessaan siis myös uskoa, että romaanissa tapahtuneet asiat ovat todella tapahtuneet kirjailijalle juuri sellaisella tavalla, jolla ne kirjassakin esitetään. Mutta onko tirkistelevä luenta kiinnostavin?

Lapsille ja nuorille opetetaan nykyään, kuinka kaikki se, mitä he tulkitsevat todeksi TikTokissa tai Instagramissa, ei välttämättä olekaan totta. Silti välillä vaikuttaa siltä, että älykkäät, kirjallisuutta kuluttavat ihmiset sortuvat autofiktion kohdalla samaan ansaan. Houkutus syntynee siitä, että kyseisessä lajissa samaistuttavuus on kovaa valuuttaa. Mutta autofiktiiviset romaanit eivät ole dokumentteja. 

Romaanit ovat aina dramaturgisella taidolla nikkaroituja rakennelmia, ja kirjallisten keinojen pohjimmainen tarkoitus on luoda vaikutelmia. Joskus vaikutelmien luominen tarkoittaa omiin kokemuksiin pohjautuvien materiaalien värittämistä, peittämistä tai korostamista, vaikka se tapahtuisikin hienovaraisella otteella.

Mahdolliset tositapahtumat ovat näin ollen vain yksi materiaali muiden joukossa, ja teoksen muut elementit ammennetaan kirjailijan mielikuvituksesta. Pääasia on, että romaani tempaa lukijan mukaansa. Ei ole niinkään väliä, mikä kaikki teoksessa on totta, kunhan se nielaisee lukijan mielenkiinnon. 

Totuudellisuuden ankara paine

Oma kysymyksensä toki on, onko totuutta edes mahdollista taltioida sellaisenaan. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-saaga herätti hämmennystä ja kohua ilmestyessään, sillä kirjailijan pyrkimys oli omien sanojensa mukaan kirjoittaa omasta elämästään ja läheisistään mahdollisimman totuudenmukaisesti. Saagan viimeisessä osassa Knausgård toteaa epäonnistuneensa tavoitteessaan.

Knausgårdin teosten ansiosta autofiktion suosion on katsottu vakiinnuttaneen asemansa nykykirjallisuuden lajina ja kasvattaneen vuosi vuodelta suosiotaan. Knausgårdin ex-vaimo, Linda Boström Knausgård, vaipui ex-miehensä teossarjan ensimmäisen osan julkistamisen jälkeen syvään masennukseen. Boström Knausgård on kertonut julkisesti olleensa pettynyt enemmän yleisöön kuin teossarjan kirjoittajaan eli ex-mieheensä. Vuoden 2019 Vanity Fair-lehden haastattelussa Boström Knausgård toteaa, kuinka hän luuli ihmisiä paremmiksi lukijoiksi:

’’Luulin, että ihmiset olisivat osanneet ottaa kirjan sellaisena mikä se on, eli yhden ihmisen tulkintana asioista. Se on kirja. Mielestäni se on hyvä kirja. Mutta se on kirja.’’

Romaanisarja sai tunnustusta osakseen. Samalla sitä kuitenkin kritisoitiin, ja media loi sen sisällöistä skandaaleja. Knausgårdin kirjoihin kohdistui ankaran totuudellisuuden paine. En ole kuitenkaan varma, kumpi lopulta oli väkivaltaisempi ele: omilla lähisuhteillaan repostelevan autofiktion kirjoittaminen, vai naiivilla ja voyeristisella halulla ladattu lukeminen?

Kirja kovakantisena haastatteluna

Autofiktio pitää sinnikkäästi pintansa, vaikka se on täynnä kompleksisia jännitteitä. Sen suosiota on selitetty sosiaalisen median ja tosi-tv:n kyllästämällä kulttuurillamme. Kyseistä teoriaa on tosin helppo haastaa. Tosi-tv:tä ja sosiaalista mediaa laskelmoidumpaa tuotetta kun saa hakemalla hakea. Silti me haluamme tuntumamme todesta, vaikka sitten toden illuusion. 

John Irvingin Oman elämänsä sankari on toisen maailmansodan liepeille sijoittuva romaani. Fiktiivisen tarinan sisään on kirjoitettu yksi Irvingin omasta elämästä todeksi tiedetty tapahtuma. Nimittäin aivan kuten romaanissa esiintyvän henkilöhahmon eli Wally Worthingtonin lentokone ammutaan alas, myös sodassa palvelleen John Irvingin isän lentokone ammuttiin alas. Molemmat heistä – sekä fiktiivinen henkilöhahmo Wally että Irvingin isä – selvisivät hengissä. Tästä huolimatta Irvingin teos tulkitaan kuitenkin fiktiiviseksi eikä autofiktiiviseksi romaaniksi. 

Tähän kirjoittamisen tapaan huomaan samaistuvani. Totuutta voi käyttää materiaalina, ja sen voi kätkeä kuvitteelliseen tarinaan. Mikäli haluan, että tarinani tuntuvat lukijasta todelta ja herättävät tunteita, on minulla hyvä olla tarinoiden sisältöihin läheinen suhde. Kirjoittamalla siitä mistä tiedän – eli usein oman elämäni tapahtumista ja ihmisistä – saan kuvailemiini asioihin tarvittavaa tarkkuutta. Se ei silti tarkoita, että teokseni olisivat dokumentaarisia selontekoja itsestäni tai läheisistäni. Lukijan päätettäväksi lopulta jää, onko se tarpeeksi kiinnostavaa.

Barthes ei ole ainoa, joka on tuuminut tekijän ja lukijan välistä suhdetta. Jouko Turkka julisti 80-luvulla Aiheita-kirjassaan, kuinka kirjat ovat muuttuneet kovakantisiksi haastatteluiksi.

Barthesin teoria tuntuu yhtäkkiä lohduttavalta. Kirjailijuuteni lisäksi minä myös luen paljon kirjoja. Lukijana tulkinnan valta on minulla. Päätänkin, että tästedes lukiessani kirjaa en lue sitä kirjailijan haastatteluna. Annan tirkistelijän itsessäni kuolla. Ehkä silloin on viimein mahdollista nähdä kirjailijan ohitse, kohdistaa katse ajatuksiin ja teemoihin, joita kirja kantaa sisällään.

Liila Jokelin on näytelmäkirjailija, ohjaaja, laulaja-lauluntekijä ja Taiteen paikan toimituskunnan tuore jäsen, joka kirjoittaa parhaillaan romaania.

Joel Slotte on Helsingissä työskentelevä kuvataiteilija, joka kertoo teoksissaan lisäävänsä  fiktiivisiä piirteitä todellisiin ihmisiin ja kuvaavansa heitä vaihtoehtoisina versioina itsestään.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

  • 7.11.2022
  • Kirjoittanut voima
  • Kuvat Joel Slotte

Taidepuhetta saavutettavasti ja mutkia oikomatta. Tekstejä, videoita ja interventioita.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteistyössä toteuttama taidemedia. Todellisuuden tutkimuskeskus on vuonna 2001 perustettu esitystaidekollektiivi. Taiteen paikkaa rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Vuonna 2024 sivustoa toimittavat Liila Jokelin, Tuomas Laitinen, Tommi Silvennoinen ja Nora Rinne. Tiedustelut ja palaute: taiteenpaikka@gmail.com