Työskentelin tanssijana loka-marraskuussa 2022 ensi-iltansa saaneessa Veli Lehtovaaran koreografioimassa esityksessä Nimeämätön luonto | Osat I – III. Teos käsitteli luontosuhteemme ruumiillisuutta sekä tanssin, paikan ja kuvan ekologista poetiikkaa. Kolmiosaisen teoksen jokainen osa tapahtui eri paikassa: ensimmäinen osa Kruunuvuorenrannan vanhassa öljysäiliössä, toinen esitystaiteen näyttämöllä ja kolmas ostoskeskuksessa. Tässä tekstissä keskityn teoksen ensimmäiseen osaan ja kysyn, mitä annettavaa tanssitaiteella voi olla ilmastokriisin, ympäristötuhojen ja lajikadon aikana? Mitä ruumiissa tapahtuu ja on läsnä tanssin hetkellä, ja miten tämä merkityksellistyy laajemmassa kontekstissa?

Nimeämätön luonto | Osa I ruumiin olosuhteena

Vanha öljysäiliö, suuri ja pyöreä. Seinälle on projisoitu liikkuvaa kuvaa palavasta metsästä. Muistot fossiiliajan mahdista ja öljyn kulutuksen suuresta mittakaavasta ovat läsnä metallirakenteissa. Äänet kaikuvat kuin olisimme isossa temppelissä. Lattialle on satanut vettä. Marraskuun alun kylmä tuuli kulkee sisään seiniin tehdyistä rei’istä. On pimeää, esitysvalot valaisevat vain osan tilasta. Ovi on auki merelle päin.

Kuuden esiintyjän liike-energia paikantuu tilaan. Olen yksi heistä. Tila on niin valtava, että liike ei täytä sitä, ennemminkin tila täyttää meidät. On kylmä, aistini alkavat turtua ja osa tanssijan ruumiilleni ominaisesta tarkasta liikeartikulaatiosta katoaa. Jatkan kuitenkin aukioloa aistihavainnoille ja siitä vaikuttumisen harjoittamista. Se mitä näen, kuulen, tunnen ja kuvittelen tulee osaksi tanssiani. Tunnustelen ja tarkkailen ruumiini sisäisiä liiketapahtumia ja annan niiden kuljettaa minua.

Kruunuvuorenrannan vanha öljysäiliö loi esitykselle erityisen materiaalisen ja temaattisen olosuhteen. Kylmä tila ja betonilattia oli kaukana tanssille ominaisesta häiriöttömästä sisätilasta ja joustavasta lattiasta. Tilan suuruus teki siitä esteettisesti ylevän, jopa kauniinkin, mutta karun. Esiintyjäntyö muodostui praktiikoista, jotka herkistivät, avasivat ja pehmensivät ruumiin aistisuutta suunnaten huomion sisäisyyteen ja ympäröivään tilaan yhtäaikaisesti. Tilan kovuuden ja ruumiiden pehmeyden kontrastin näki ja tunsi.

Tällaisessa ympäristössä meidän esiintyjien tuli tehdä tavanomaista enemmän töitä luodessamme avointa ja keskittynyttä ruumiin ja havainnon tilaa. Esitystilan kovuus rinnastui mielikuvissani nopeasti ympäristökriisiin. Se on myös yhdenlainen ruumiissa tuntuva ja sen lävistävä olosuhde. Olosuhde, jossa herkkyyden ylläpitäminen vaatii päättäväisyyttä ja voimavaroja.

Mietinkin nyt, että yksi tanssitaiteen tehtävistä ympäristökriisin aikana on ruumiin herkkyyden ja avoimen havainnoivan asenteen vaaliminen suhteessa muihin eläjiin ja ympäristöön. Avoimesti havainnoidessa voi nähdä ohi tavanomaisen. Se on myös tila maailman moninaisuuden ihmettelyyn.

Kun katson teoksen ensimmäisen osan videotaltiointia puoli vuotta esityskauden jälkeen huomaan, että meidän esiintyjien keskittyminen on tiiviisti ruumiistamme kumpuavissa liikkeissä ja äänissä – seurailemme syntyvää liikettä ja ohjailemme sitä luoden omaa tanssiamme. Samaan aikaan havainnoimme muita esiintyjiä ja tilaa, vaikuttuen kummastakin. Tällainen sisäisen ja ulkoisen vuorovaikutus tanssimisessa on kiinnostavaa, jos sitä tarkastelee ekologian ja osallisuuden näkökulmasta. Se on tanssia asioiden välillä, reunamilla ja yhtymäkohdissa. Paikoissa, missä rajat ovat höllentyneet ja voimme hetkittäin sulautua yhteen.

Toinen esiintyjän positioista tehty havainto tanssitaiteen voimasta onkin esityksen mahdollisuus tuoda yhteen paikantunut kokemus välittömästä ympäristöstä sekä ruumiin sisäisyydestä. Tanssi voi tehdä näkyväksi ja leikitellä tällä vuorovaikutuksella.

Surun ja ilon yhteenkietoutuminen

Samaan aikaan kun teimme esitystä, työskentelin tunteita käsittelevässä tiedettä ja taidetta yhdistävässä Elonkirjon äänettömät ja puhe niiden puolesta -tutkimushankkeessa ja tutustuin ympäristötunteita paljon tutkineeseen Panu Pihkalaan. Ympäristötunteet ovat Pihkalan sanoin tunteita, joihin ympäristöasiat vaikuttavat jollain merkittävällä tavalla. Ne ovat tunteita, jotka tapahtuvat meidän ja muun maailman yhtymäkohdissa. Pihkala kirjoittaa monessa yhteydessä, että ilmastokriisiin, elinympäristöjen tuhoutumiseen ja lajikatoon liittyviä tunteita tulisi huomioida ja pyrkiä ymmärtämään enemmän.

Nimeämättömän luonnon ensimmäisessä osassa tutkimme syvän ilon ja surun ruumiillistumista ja yhteenkietoutumista ympäristökriisin aikana. Päivää ennen ensi-iltaa Lehtovaara kuvaili Facebook-seinällään näiden tunteiden ”liittyvän ihmistoiminnan aikaansaamaan tuhoon ja toisaalta elon väkevyyteen, jatkaen muotoutumistaan surun keskellä.” Syvän ilon voi nimetä monella tavalla: elämänilo, elämänenergia tai elämänhalu. Lisäksi siihen liittyy luontoyhteydestä kumpuavaa iloa. Surua kuvailisin ympäristösuruksi ja -huoleksi, ruumiin lävistäväksi murheeksi menetetyistä ja tulevaisuudessa menettävistä lajeista ja yksilöistä. Ja toisinaan kyse ei ole vain omasta surustani, vaan minut lävistää myös muunlaisten olentojen ahdinko – sukupuuttoon kuolleiden lajien tuska ja tällä hetkellä kärsivien eläinten ahdinko. Pihkalan tekstejä lukiessa ryhdyin pohtimaan tarkemmin surun ja ilon yhteenkietoutumista taiteellisessa työssä.

Taiteilijalle luontosuhteen tutkiminen on monesti voimauttava ja iloa tuottava asia, tai ainakin minulle se on. Se on tapa riemuita moninaisuudesta ja kauneudesta, jota ympäröivästä luonnosta löytyy – olla suhteessa ja tutkia yhteyden kokemusta. Nyt ympäristökriisin aikana vuorovaikutukseen asettuminen ja yhteyden kokeminen eivät kuitenkaan tuota vain mukavalta tuntuvia tunteita. Yhteys ja empatia muihin eläjiin ja luontoon ovat myös muiden tuskan tunnistamista ja myötäelämistä. Surun kohtaaminen ja sille herkistyminen ovatkin olennainen osa ympäristöaiheisen taiteen tekemistä.

Kiinnostuin Pihkalan ympäristötunnetutkimuksesta, koska hän keskittyy myös vaikeilta tuntuviin tunteisiin, kuten suruun. Olen taiteilijaikäpolvea, jolle on toitotettu vähän liiankin paljon toivon ylläpitämisen välttämättömyyttä ympäristöaiheiden käsittelyssä. Pihkalan sanoma on, että toivon tuntemisen lisäksi on tärkeää kyetä suremaan, silloin kun sille on aihetta. Kun jotain meille merkityksellistä tuhoutuu, sen sureminen on tapa käsitellä tapahtumaa ja pitää yllä toimintakykyä. Ympäristösuruun uskaltautuminen onkin Pihkalan mukaan välttämätöntä ympäristökriisin aikana. Hän myös väittää, että ympäristöasioissa tie iloon kulkee surun kautta. Kyky iloita voimistuu, kun synkempien tunteiden kanssa tulee toimeen. Pihkalan kirjallisesta tuotannosta löytyy runsaasti neuvoja surutyöhön sekä ilon vaalimiseen. Tätä tekstiä kirjoittaessani luin Mieli maassa? Ympäristötunteet -kirjaa.

Tunteiden ruumiillisen luonteen myötä voisi ajatella, että niiden tutkiminen ja ilmaiseminen tanssien olisi luontevaa. Nimeämättömän luonnon prosessissa tunteet olivat ajoittain vahvastikin läsnä työtilanteissa. Tunteiden huomioiminen oli minulle reitti ruumiin ja mielen yhteyden havainnointiin sekä esitystilaan paikantumisen luoman ruumiillisen olosuhteen tutkimiseen. Tunteiden seuraaminen herkisti läsnäololle.

Näin ei kuitenkaan aina tapahdu tanssiessa. Yleensä läsnäolo vaatii, että antaa päässä tarinoivan puheen hiljentyä ja päästää irti sen herättämistä tunteista. Ammattitanssijan yhdeksi tärkeäksi taidoksi voisi väittää kyvyn hiljentää tunnemyrsky ja keskittyä ruumiin muihin kerroksiin. Tunteet, joita tutkailin esityksessämme, olivat kuitenkin hieman eri asia. Ne kertoivat menneen, tulevan tai oman persoonani sijaan nykyhetkestä ja syvemmästä suhteestani ruumiillisuuteen ja muuhun luontoon ympärilläni. Tällaisten tunteiden tutkailuun tanssi tuntuu hyvältä väylältä.

Yhteyden kokemus

Taiteilijana minua ajaa eteenpäin halu ymmärtää enemmän yhteyttämme muuhun luontoon ja purkaa erilaisia oletettuja rajanvetoja. Vastoin liian pitkään länsimaista ajattelua vaivannutta dualismia en ajattele tai koe, että me ihmiset olisimme jollain tavalla irrallaan muusta luonnosta. Yhteyden kokemus on hetki, jossa yhteys omaan välittömään ympäristöön tuntuu erityisen voimakkaalta, vaikka yhteys on siis koko ajan olemassa. Kyse on havainnoinnin ja keskittymisen tasoista.

Kokemus on itselleni hyvin aistillinen, tavallaan hiljentymistä sekä samanaikaisesti aistisesti täyteläistä. Tilanteeseen ei tarvitse sisältyä oivallusta todellisuuden luonteesta, eikä sen tarvitse järisyttää kokijansa maailmankuvaa, kuten esimerkiksi filosofi Elisa Aaltola on kuvannut vahvoja luontokokemuksia Mene metsään! Luontokokemusten psykologiaa ja filosofiaa -podcastissaan. Jos henkilö jostain syystä pitää itseään erillisenä muusta luonnosta, saattaa oivalluksia toki tapahtua. Lähtökohtani on nyt kuitenkin se, että ymmärrämme tiedollisesti olevamme osa muuta luontoa. Tällöin kuvailemani kokemuksen voisi sanoa olevan yhteyden tulemista ruumiillisesti läsnäolevaksi.

Antti Salmisen ja Tere Vadénin Elo ja anergia -kirjassa kuvailema asubjektiivinen kokemus tulee lähelle omaa ymmärrystäni yhteyden kokemuksesta. Asubjektiivinen kokemus on heidän mukaansa subjekti–objekti asetelman hälventymistä. Siinä ihmisen maailmaa objektivoivan minuuden merkitys kokemuksen jäsentäjänä laantuu ja jotain muuta saa ilmetä. He kirjoittavat asubjektiivisen kokemuksen olevan kaikkialla siellä, missä niin sanottua sisäistä puhetta menneestä ja tulevasta ei ole – hetkissä, joissa läsnäololle havahdutaan sellaisuudessaan. Asubjektiivisessa kokemuksessa ollaan siis lähempänä ei-inhimillistä, sillä rajanteot meidän ja muun luonnon väliltä ovat häipyneet.

Nimeämättömässä luonnossa tanssi oli yhteyden kokemisen lisäksi sen vahvistamista vaikuttumalla liikkeellisesti ympäristöstä. Vaikuttumalla aistitusta ruumiillinen kytkös ympäristöön toiminnallistui ja sitä kautta kosketti vielä syvemmin minua. Vaikuttuminen ei ollut vain sitä, että mielikuvituksessani otan aineksia tanssiini ympäristöstäni, vaan vuorovaikutuksen aiheuttaman itsessäni tapahtuvan muutoksen havainnointia ja tanssimista.

Esiintyminen kutsui esiin varsin tietynlaista yhteyden kokemusta. Marraskuun alun kylmyys, säiliön seinien ohuus ja läpi päästämä tuuli teki tilasta puolittain ulkotilan. Lisäksi säiliön suuri koko sai sinne saapuneen ihmisen kokemaan itsensä pieneksi. Inhimillinen mittakaava muuttuu epäkäytännölliseksi. Tällaisessa tilassa paikantumisen ja aistisen vaikuttumisen harjoittaminen tuotti kokemuksellista yltäkylläisyyttä. Tanssiessa antauduin sille, että asioita saa ilmetä kauttani, ilman että minulla on niistä sen suurempaa mielipidettä tai edes valtaa päättää, millaista liikettä ruumiini tuottaa. Tässä tilassa tunsin haavoittuvaisuuteni ja sitä kautta vahvaa yhteyttä ympäristööni.

Dualistisen luontosuhteen taakseen jättämisessä kuvailemani yhteyden kokemukset toimivat voimavarana ja hengähdyspaikkana yhteiskunnassa, joka rakentuu pääasiassa ihmiskeskeisyydelle ja vastakkainasetteluille. Pihkala saattaisi puhua tässä kohtaa myös luontoyhteenkuuluvuuden tunteesta yhdenlaisena meitä voimissamme pitävänä ympäristötunteena. Tanssi voi syventää, leikitellä ja liikutella yhteyden kokemusta sekä lisätä ymmärrystämme sen ruumiillisesta luonteesta. Yhteydessä on voimaa.

—

Matilda Aaltonen on helsinkiläinen tanssi- ja esitystaiteilija, jota kiinnostaa ruumiin tieto ja tanssijan tuntoisten kokemusten sanoittaminen. Kuluneet vuodet Matilda on työskennellyt monialaisissa eläin- ja ympäristöteemaisissa tutkimushankkeissa tutkien ihmisten erilaisia suhteita muuhun elävään.

Nimeämätön luonto | Osa I:

Koreografia: Veli Lehtovaara yhteistyössä esiintyjien kanssa.

Esiintyjät: Elias Girod, Anni Koskinen, Sofia Simola, Matilda Aaltonen, Erik Eriksson ja Kevin Fay.

Tila, lavastus ja liikkuva kuva: Eija-Liisa Ahtila

Äänisuunnittelu: Jani Hietanen

Pukusuunnittelu: Piia Rinne

Neulemyssyt ja kauluri: Anja Lehtovaara

Valosuunnittelu: Anton Verho (osa I, alkuperäinen suunnittelu, sovitus Anna Pöllänen).

Tuotantoassistentti: Sofia Charifi

Tuotanto: Entirely Moved | Kaikki Liikkuu ry.

Osatuotanto: Zodiak, Liikkeellä marraskuussa, Suomen Ranskan Instituutti.

Tukijat: Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus, Tanssin talo / SPARKS, TelepArt / Suomen Benelux-instituutti, Tutke / Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.