Lukuaika: 8 minuuttia

Taiteilija paljaana

Pöydän alta

Hiljaista tietoa, keskeneräisiä ajatuksia, purnausta. Sellaista, mitä sanotaan hieman piilossa.

Taiteen paikka on Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Voiman yhteinen taidemedia. Lue kaikki Taiteen paikan artikkelit: voima.fi/taiteenpaikka

❮❮

Kaikki alkoi kulttuuriteoreetikko Byung-Chul Hanin viettelevästä teoksesta The Transparency Society (2012). Hanin mukaan elämme ”läpinäkyvyyden yhteiskunnassa”, jossa avoimuudesta on muodostunut kyseenalaistamaton ihanne.

”Läpinäkyvyys on uusliberaali juoni. (…) Nykypäivän aineettomassa tuotannossa enemmän tietoa ja enemmän vuorovaikutusta merkitsee yhtä kuin enemmän tuottavuutta ja enemmän kiihtyvyyttä”, Han julistaa.

Ajatus on tuttu monelle prekaarille luovan alan työntekijälle: itsestä ja omista töistä on syytä pitää ääntä ainakin sosiaalisessa mediassa – sen lisäksi, että avoimuutta edellyttävät niin rahoittajat kuin tuottavat tahot. Jokainen alan tapahtuma on varteenotettava tilaisuus verkostoitua ja markkinoida itseään. #TaikeTukee

Todellisuuden tutkimuskeskuksen Läpinäkyvyydestä-esitystaideteoksen työryhmä otti Hanin haasteen vastaan ja valitsi tietoisesti asettua tämän uusliberaalin juonen armoille. Työryhmä rakensi useista esitystapahtumista muodostuneen teossarjan ja keskusteli prosessista kuukautta myöhemmin Google Docsissa.

1# Avajaiset

Gallerian kirkkaissa valoissa parveilee parisenkymmentä ihmistä. Sponsorijuomat lilluvat jääpalojen joukossa Kierrätyskeskuksesta kalastetussa kylpyammeessa. Tilassa soi vaimea ambient, veden ääniä ja taustalla biitti. Keskilattialla on lasiovista, peilikalvosta ja lasimurskasta rakennettu tilanjakaja, veistos, elementti, jotakin.

Galleriatilaa koko viikon rakentanut työryhmä on karistanut laastipölyn ja kirosanat yltään. Treenit alkoivat vasta kolme viikkoa sitten, nyt ollaan jo tässä. Ulospäin tätä on markkinoitu ensimmäisenä kurkistuksena prosessimuotoisen teoksen sisuksiin: “Taiteilijat esittelevät itsensä ja teoksen.”

Eräänlainen kick-off siis. Samaan aikaan paine saada aikaan valmista on ollut kova.

Ohjelma alkaa. Teoksen tila- ja valosuunnittelija Kristian Palmu lausuu otteita Hanin saksankielisestä alkuteoksesta tyllikaulus yllään. Koollekutsuja Katriina Kettunen ja äänisuunnittelija Oula Rytkönen kääntävät suomeksi kuten parhaiten taitavat.

Seuraa vielä kysymys-vastaus-leikki. Katriina on pulahtanut kylpyammeeseen, Oula istuu vessanpöntöllä, Kristian peilaa kaljatölkki kädessään. “Kristian, mitä lääkkeitä sä käytät?”, “Oula, milloin viimeksi kastelit sänkysi?”, “Katriina, mikä on nolostuttavin asia, mitä olet koskaan tehnyt?”

Lopuksi myös yleisö saa osallistua. Kysymykset solahtavat ennalta arvattavaan muottiin: “Kenelle tämä teos on?” Mutta myös: “Kristian, are you happy?”

Kaikki striimataan nettiin (koska avoimuus!). Striimi katoaa digitaivaaseen ennen kuin työryhmä ehtii tarkistaa,  katsoiko sitä yhtään kukaan.

Missä hyvänsä, missä tieto on helposti saatavilla – kuten nyky-yhteiskunnassa on – sosiaalinen järjestelmä kääntyy luottamuksesta kontrolliin. Läpinäkyvyyden yhteiskunta ei ole luottamuksen, vaan kontrollin yhteiskunta. (…) Kontrolliyhteiskunta saavuttaa täydellistymisen, kun sen asukkaat eivät enää kommunikoi ulkoisen paineen, vaan sisäistetyn tarpeen vuoksi. Toisin sanoen: kun pelko oman yksityisen ja intiimin sfäärin pois antamisesta väistyy tarpeelle asettaa itsensä häpeämättä esille. (Han 2012, vii-viii.)

Freelancer-ruumiit

Oula: Mua on jäänyt mietityttämään intiimiyden ja Hanin sanoin “pornografisen” läpinäkyvyyden suhde työskentelyssä ja esityksissä. Tuntuu, että osin tämä teos keskittyi jälkimmäiseen, osin taas kurkotteli kohti piilossa olevia, jotenkin välittömämpiä ja vilpittömämpiä asioita. Tuntuu, että osin kyllä pistettiin omat freelancer-kehomme jollekin runsauden ja läpinäkyvyyden tuotannon alttarille tässä teoksessa.

Katriina: Tunnistan jotain tuosta kahtiajaosta. Mietin, liittyykö “pornografiseen” tässä yhteydessä myös konnotaatioita jostain halvasta ja suttuisesta, sellaisesta, mikä jättää vähän… likaisen olon jälkikäteen? Eli avauduttu on! Mulla on mielikuva sellaisesta Transformers-ukosta, joka on jotenkin levittäytynyt ja avautunut yleisön edessä. Nyt kuukausi myöhemmin ne kilvet ovat asettautuneet takaisin paikalleen.

Kristian: Teoksen sisältö kai miellytti tässäkin tapauksessa myös tekijää, mutta jäikö kaikki hieman pintaraapaisuksi? Aiheeseen ois voinu syventyä monesta suunnasta.

Katriina: Musta oli hauskaa, että teoksen äänisuunnitteluun oli “kätketty” erilaisia too much information -elementtejä. Esimerkiksi avajaisissa ääniraita oli syntynyt siitä, kun minä ja Oula äänitettiin omat vessareissumme. Siis kusen lorinaa. Ja Pimeys-viikolla materiaalina oli mm. paperisilppurin ääni. Jos ihan alkulähteille mennään, niin siinä meni mun veroehdotukset, työeläkeotteet, työtodistukset, palkkakuitit, terapialaskut ynnä muut Töölön kirjaston kellarin paperisilppuriin.

2# Ruumis ja alitajunta

Galleriaan on rakennettu taittotuoleista pieni katsomo. Kristian istuu lasisen tilanjakajan takana läppärin ääressä ja puhuu jollekin langan toisessa päässä. Ainakin siltä vaikuttaa. “Videopuhelu” heijastuu yleisölle projisointina lasielementtien yllä. Kristian kertoo lapsuudestaan Saksassa, ujoudesta, ekasta tyttöystävästä, joka kehotti terapiaan. Kristian alkaa maalata kasvojaan. Sinistä maalia, joka videokuvassa saa kasvot muuttumaan läpinäkyviksi.

Väliseinien takaa yleisön eteen lyllertää hahmo makuupussissa. Avaa suunsa, paljastuu Katriinaksi: “Tämän kohtauksen nimi on striptease”. Makuupussin suuaukosta ilmestyy vaatekappale kerrallaan. Käsi linkoaa niitä yleisön päälle. Viimeiseksi alushousut. Tämä ei ole lopetus, vaan alkaa neuvottelu: voisivatko yleisön jäsenet antaa vaihtokaupassa omia vaatekappaleitaan? Pukeutuminen tapahtuu niin ikään kömpelösti pussin sisällä. Makuupussimato lyllertää takaisin sinne, mistä tulikin.

Oula on pötkötellyt kaiken aikaa näyttämöllä. Valotilanne muuttuu, äänisuunnittelija avaa suunsa. Oma ääni, sen kuuleminen äänentoiston kautta – omituisen intiimiä, monelle hankalampaa kuin oman kuvan näkeminen. Oula tutkii mikrofonilla ihoaan, rahisuttaa ja kopisuttaa vaatteitaan. Mikrofoni-iho sataa kaiuttimista läsnäolijoiden päälle.

Läheisyys on läpinäkyvyyden psykologinen kaava. Ihminen kuvittelee läpivalaisevansa sielunsa paljastamalla intiimit ajatuksensa ja tunteensa, riisumalla sielunsa. (Han 2012, 35.)

Me(ta) ja materia

Katriina: Me tehtiin sitten meta-esitys. Olisiko tää teos voinut olla jotain muuta kuin esitys meistä?

Oula: Kieltämättä tollasen hyvin laajan ja abstraktin yhteiskunnallisen ilmiön valikoituessa työn teemaksi herää kysymys niistä käytännön tarkastelupisteistä. En ehkä osaa nimetä mitään selkeää muuta läpivalaistavaa kohdetta, joka olisi yhteisissä keskusteluissamme noussut esiin, kuin tää itse edustamamme taide-freelancerius ja omat henkilökohtaiset kokemuksemme esilläolosta ja piiloutumisesta.

Kristian: Itsestä ja omasta läpinäkyvyydestä oli helppo lähteä, ja samalla tosi raskasta, sillä mietin näitä asioita muutenkin jatkuvasti. Oma olemassa oleminen ja sen näkyminen, miten se näyttäytyy itselle ja maailmalle. Mitä muuta edes ajattelen päivät pitkät? Tässä se nyt jotenkin kulminoitui, tai jotain. En ehdi saati jaksa tutkia mitään muuta juurikaan. Siinä saa arkkitehtoniset tai kulttuuri-institutionaaliset kysymykset jäädä etäisen mielenkiinnon ja tuohtumuksen tasolle.

Katriina: Nuo materiaaliset, konkreettiset, esteettis-filosofiset jutut, lasi, mikrofoni-iho, oli myös läsnä teoksessa, mutta onko sitten niin, että teksti, kertomus, ovat niin dominoivia juttuja, että heti kun ne tuodaan pöytään, se muu jotenkin unohtuu…? Mietin myös, onko nää ei-minä-minä-jutut, kuten materiaalit ja kehollisuus, yleisölle jotenkin lähestyttävämpiä ja universaalimpia, vai vain etäisempiä ja abstraktimpia kuin teksti ja tarina?

Kristian: Taidan tehdä taidetta pääosin ihan itseäni varten. Ja oisko niin, ettei muakaan ihan hirveästi kiinnosta keskeneräiset jutut, niinku muiden jutut.

3# Pimeys

Kävijä luovuttaa puhelimensa ovihenkilölle ja saa ohjeet: galleriassa ei saa puhua, käyttää digilaitteita tai katsella kelloa. Muutoin saa oleilla vapaasti. Sisään pujahdetaan mustien molton-verhojen välistä.

Hämärässä erottuu kylpyhuonekalusteiden lomaan aseteltuja säkkituoleja. Piirtoheitin, punainen valo, harmaa-valkoinen hahmo, joka tuhertaa kalvolle piirroksia ja päiväkirjamerkintöjä. Vessanpönttöjen äärellä toinen harmaa-valkoinen hahmo ottaa suihkepullon ja suhauttaa kansien alle vettä. Pönttöjen pimeydessä itää herneitä. Seinällä on ohjeet kaakelointia varten, muutama uusi kaakeli, niissä yleisön raapustamia tägejä.

Kylpyammeessa paperisilpulla täytetyt tyynyt rapisevat, kun joku istahtaa ammeeseen. Siellä täällä lojuu luettavaa: pari kappaletta Hanin teoksia, WikiHow-artikkeli “How to See in the Dark”, työryhmän valikoituja muistiinpanoja prosessin varrelta. Kävijä asettaa kuulokkeet korvilleen: paperisilppuri? Kylpyhuoneen ääniä? Äänimaisema ja upottava säkkituoli tuudittavat hetkeksi uneen, lukemisto tipahtaa lattialle. Yksi taiteilijoista ei vielä ole saapunut paikalle.

Ritiläpenkkiin on teipattu tekstikatkelma:

Luottamus on mahdollista ainoastaan tietämisen ja ei-tietämisen väliin jäävässä tilassa. Luottamus merkitsee myönteisen suhteen luomista Toiseen, jopa tietämättömyydessä. Se tekee toiminnasta mahdollista tiedon puutteesta huolimatta. Jos tiedän kaiken edeltä käsin, ei ole tarvetta luottamukselle. (Han 2012, 47.)

Työstä ja vapaa-ajasta

Kristian: Miten te onnistuitte pitämään henk.koht. meiningit itsellänne? Mun ainakin oli vaikea peitellä esim. huonotuulisuuttani. Te olitte aika poker face vaikka todellakin haukotutti, ja kehonkielestä ja puheen laadusta pystyi toki lukemaan ties mitä.

Katriina: Pokerinaama, työn ja henkilökohtaisen erottelu on mulle sekä energiansäästöä että suojautumista. Kauheeta olis, jos työpaikalla pitäisi aina avautua kaikesta… Rakkauselämästä vaikka. Onkohan siinä taustalla pelko siitä, että jos ihan syvimpiä, henkilökohtaisia ryhtyisin jakamaan, leviäis koko korttitalo? Mutta siis…

Kristian: Työpaikasta! Mun on ollut aina vähän vaikea tajuta, että niin, kai tämä taiteen tekeminen on nyt sellaista kunnon työtä, eli minulla on työpaikka. Toki se vaihtuu tyyliin kuukausittain se työpaikka, mutta… mun pitänee pohtia enemmän työpaikkahygieniaa ja sen normeja? Ja työtilanteita keventävät mahdolliset avautumiset sitten after-work, tai ei ollenkaan. Onneksi on kavereita tämän työn ulkopuolella.

Oula: Oon kyllä kanssa vähän pihalla tosta välillä… Ite oon myös kokenut, että jonkinlainen jakaminen vaikka ihan työn ulkopuolisista surun ja stressin aiheista voi synnyttää jotain sellaista luottamuksellista ja empaattista työympäristöä ilman, että työkaverien tarvii reagoida sen isommin kuin kuuntelemalla ja rekisteröimällä.

Katriina: Meillä oli siis sellainen kuvio, että Oulalla oli taipumusta myöhästellä useammin kuin meillä muilla. Ja Oulalla oli myös aina suorastaan legendaarisia jatkokertomuksia aiheesta, miksi hän oli, olit, kulloinkin myöhässä… :D Esim. bussin rikkoutuminen tms. valtatiellä, työkaverin koiran hammastulehdus (vai-mikä-se-nyt-oli), kaakeleiden putsaus… Sitä osasi jo odottaa, se oli tuskastuttavan hauskaakin välillä.

Kristian: Itse tajusin suht varhain, että ehkä tää proggis ei oo sellainen, jossa haluan alkaa kertoa omista jutuistani (vaikka se ehkä olisi helpottanut vähintään omaa oloani ryhmässä), vaan sen sijaan haluan olla skarpisti ajoissa, aamupalat syötynä, lenkillä käyneenä (silti aina väsyneenä), mikä oli helppoa, kun asun 3 minuutin kävelyn päässä.

Katriina: Tässä tullaan jonkinlaisen mielenkiintoisen paradoksin ääreen. Teoksen aihe oli läpinäkyvyys ja avoimuus, mutta/ja työryhmän sisäisessä työskentelyssä erääksi kantavaksi teemaksi näyttää nousseen se, että keskenämme emme avaudu ihan kaikesta.

Oula: En tarkottanut viitata omaan tarpeeseeni jakaa uskomattomia / elämänhallintaongelmaisia (ja tosia… :D) myöhästymiskertomuksia tai murheitani, vaan mietin ehkä yleisemmin tota tilanteiden ja tunteiden tunnusteluun liittyvää työtä. Semmosta metatyötä, joka ehkä ajoittain meidän työskentelyssä kasautui aika paljon Katriinalle. Voiko avoimuus toisaalta olla tapa jakaa sitä työtä?

4# Läpinäkyvyydestä

Katriina on edeltäkäsin haaveillut “rohkeista dramaturgisista ratkaisuista”, siitä, että viimeisellä viikolla voitaisiin vaikka keskittyä ja syventää vain yhtä edellisistä näkökulmista. Tai keksiä jotain ihan uutta! Stressaantunut Kristian kuitenkin toivoo, että ohjaaja tekisi ehdotuksen, “johon on sitten helppo hypätä mukaan”. Katriina ei uskalla tai jaksa väittää vastaan, vaan valmistelee eräänlaisen synteesin edeltävien viikkojen materiaalista. Oula kutsuu rakennetta modulaariseksi.

Esitys sisältää muun muassa yleisön pyynnöstä valmistetun  presentaation teoksen budjetista – avajaistapahtumassa yksi kävijä oli kiinnostunut kuulemaan lipun “todellisen hinnan” ilman julkista tai säätiöiden rahoitusta – ja Kristianin monologin taidetyön raskaudesta ja siitä, miten henkisesti kuluttava projekti tämäkin teos on ollut.

Työryhmän kesken on käsinkosketeltavaa, että tämä ei ole projektin huipennus, vaan jonkinlainen loppulasku, hiipuva outro.

Selvästikin ihmissielu kaipaa paikkoja, joissa se voi olla kotonaan ilman Toisen katsetta. Sielu on tietyllä tapaa läpäisemätön. Täydellinen valaiseminen kärventäisi sen ja aiheuttaisi erityisen henkisen burnoutin. Vain koneet ovat läpinäkyviä. Tapahtumallisuus ja vapaus, joista elämä pohjimmiltaan koostuu, eivät salli läpinäkyvyyttä. (Han 2012, 8.)

Ambivalentti avoimuus

Oula: Miten te ylipäätään koitte työn suhteen läpinäkyvyyteen ja avoimuuteen? Tuntuiko, että vältellään sitä, kehitellään jotain antiteesejä, vai että performoidaan ja toisinnetaan sitä?

Kristian: Kai se oli molempia, ambivalenttia ja ristiriitaista? Kaikki on kaikkea ja muuttuu helposti tylsäksi minulle, jos katson asioita vain yhdestä kulmasta.

Katriina: Mulle esitys, esitystilanne, on jonkinlainen safe-zone. Siinä on ehkä helpompi paljastaa itsensä kuin vaikka nyt tavan arjen sosiaalisissa tilanteissa. Koska esitystilanteeseen liittyy ainakin itsellä myös aina jonkinlainen leikillisyyden ja fiktion mahdollisuus. “Suattaapi olla, että tässä teille rehellisesti avaudun, suattaapi olla, että ihan palturia laskettelen… “ Samalla uskon, että esiintyessä ei ikinä täysin hallitse sitä, mitä paljastaa. Näkyville saattaa tulla jotain ihan muuta kuin se, minkä itse kuvittelee ilmisisällöksi.

Katriina: Spinn-offina edelliseen liittyen – jos ajatellaan yleisön perspektiiviä tähän teokseen, uskotteko paljastaneenne teoksessa itsestänne jonkin uuden puolen?

Kristian: No mähän en oo oikeastaan siis ollenkaan todella kuormittunut tai ikävä tyyppi. Sininaamainen fiktio. Ja noin muuten: Ehkä joku nyt näki, etten ole pelkkä valomies Palmu. Hitto vihaan titteleitä. En ees tiedä valotekniikasta juuri mitään. Kunhan runoilen jotain kasaan. Että toivottavasti (?) se nyt paljastui musta.

Oula: Varsinkin just avajaisiin ja viimeisen viikon esityksiin liittyen mietin tota paljastamista… Että jos meillä olikin joku performanssitaiteen perinteistä ammentava ajatus “tehdä oikeasti”, olla oikeasti paljaita ja läpivalaista itsemme, niin en tiedä, miten paljon se tunne- ja yleisökontaktin tasolla lopulta oli ainakaan mulle sitä, ja miten paljon tavallaan läpinäkyvyyteen pyrkimisen esittämistä. Jotain puoli-ironista kuvapintaa

Katriina: Joo, ehkä se vilpitön avoimuus ja läpinäkyvyys syntyy juuri tilanteissa, joissa tekemisen fokus on joku muu kuin itse avoimuus. Eli se on sivutuote. Niin kuin onnellisuus – lol, tällasta self help -höttöä nyt puskee – se pakenee, kun sitä ehdoin tahdoin tavoittelee. Syntyy läpinäkyvyyden ja avoimuuden esityksiä. Tai kuvia. Kuten sanoit.

Katriina Kettunen on helsinkiläistynyt esitystaiteilija ja toimittaja sekä Todellisuuden tutkimuskeskuksen ja Taiteen paikan toimituskunnan jäsen.

Kristian Palmu innostuu helposti vähän kaikesta ja tekee vähän kaikkea, mutta hänet on leimattu vahvasti valosuunnittelijaksi, sama se mitä hän tekee ja työstää. Hän sai joulun alla kutsut sekä TEMEn että Teatteri Takomon pikkujouluihin.

Oula Rytkönen on äänisuunnittelija ja esitystaiteilija, joka työskentelee usein paikka- ja tilannesensitiivisten esitysten parissa. Omannavankaivelijana hän on kauttarantainen ja kiero.

Jan Ahlstedin kuvat ovat teoksen avajaisista 8.10. sekä 28.10. esityksestä. Tekstikatkelmat Hanin teoksesta on kääntänyt suomeksi Katriina Kettunen.