Lukuaika: 6 minuuttia

Taiteesta ja hygieniasta

Vapaavuoro

Tällä palstalla käsittelemme vapaamuotoisesti ajankohtaisia ja/tai ikuisia taidetta koskettavia kysymyksiä, jotka liikuttavat juuri nyt.

❮❮

Moni esittävien taiteiden alalla toimiva on joutunut puntaroimaan innovoiko jonkin koronaturvallisen, lähikontakteja ja kokoontumisia välttävän tavan toimia ja julkaista taidettaan, vai jääkö odottamaan, että tartuntaetäisyydelle saa taas mennä. Ihmisten toisilleen asettama uhka nykytilanteessa on koskettanut myös muiden kuin esittävien taiteiden alojen tekijöitä, kuten vaikkapa kuvataiteilijoita, joiden näyttelyt joko jäävät pitämättä tai siirtyvät verkkoon, virtuaalisesti tutustuttaviksi. Taiteilijoilta on odotettu innovatiivisia ideoita siitä, kuinka heidän teoksensa voitaisiin muuntaa koronaturvalliksi, virtuaalisiksi, lähikontaktittomiksi. Tavoite tuntuu olevan, että sitä kaikkea voisi olla tarjolla mitä ennenkin, mutta nyt vain hygieenisesti. Se on saanut minut pohtimaan sekä lähikontaktin ja saman tilan jakamisen merkitystä, että taiteen suhdetta hygieniaan ja puhtauteen. Onko taiteen ja hygienian suhde todellakin näin mutkaton, että voimme odottaa saavamme saman, mutta puhtaasti, vaaratta ja viruksetta?

Mikäli Kiasma ei olisi jo sulkenut oviaan kokonaan ja antautunut remontoitavaksi, nousisi nykytaiteen museon radikaaleimmaksi teokseksi aulan rappujen alapäähän sijoitettu vieraskirja, jossa kävijä toisensa jälkeen saa painaa kämmenensä marmoriin yhteistä painaumaa tehden. Leppoisa osallistava ele, josta kaikki saattoivat tykätä, olisi nyt viruslinko, uhka ja riski. Haluan uskaltautua vielä pidemmälle: turvallisesti virtuaaliyhteyksien ja muistini auttamana palautan mieleeni kuvaa taiteilija-tutkija Angela Bartramista nuolemassa ja sylkemässä performanssissaan Spit and Lick (2004). Kuinka lähellä yleisö ja esiintyjät ovat toisiaan, kuinka syljen on täytynyt roiskua, liman lentää, pisaroiden levitä. Etsiessäni Spit and Lick -kuvan esiin ruudulleni, löydän virtuaalisen tieni saman taiteilijan projektiin ”Be Your Dog” (2019), jossa osallistuvat koira-omistaja-parit liikkuivat galleriatilassa yleisön seassa koiran ohjaamina, ihminen koiraansa matkien. Teoksen videotallenteesta katson, kuinka valoisassa, valkeassa ja puhtaassa galleriatilassa kontataan, pyöritään, maataan ja möyritään.  Etsin kohtia, joissa koira tutustuu toiseen koiraan, ottaa lähikontaktia yleisöön, nuolee, työntää kuonoa kiinni – ja katson tarkasti, kuinka ihminen seuraa ja missä menee raja, mitä hän ei enää toista lemmikkinsä perässä. Työntääkö ihminen naamansa toisen ihmisen naamaan, kun koiran kuono työntyy toisen koiran kuonoon? Kuinka lähelle, onko kiinni, mennäänkö loppuun asti? Tämä on kuin taidepornoa koronayhteiskunnassa.

Kulttuurintutkija Eileen Cleere on tutkinut taiteen ja hygienian suhdetta tarkastellen erityisesti viktoriaanisen ajan Englantia. Edeltävä romantiikka oli lanseerannut ylevän rappion, pittoreskin rapistuneisuuden. Romantiikan valo oli himmeä, nurkat pimeitä, värit kellastuneita, rakennukset raunioituneita. Köyhyys ja epätoivo sublimoitiin liikuttaviksi, riutuvat keuhkosairaat yskivät tarinoiden sankarittarina. Romantiikan nerotaiteilija ei ollut terveydestään huolehtiva ja tasapainoinen, vaan melankolinen, levoton, terveytensä taiteelle uhraava. Taiteen mekkoina pidetyt kaupungit, kuten esimerkiksi Venetsia ja Pariisi, ja erityisesti taiteilijoiden valloittamat kaupunginosat niissä, olivat levottomia, epähygieenisiä, likaisia ja haisevia.

Viktoriaaninen aika taas kunnioitti terveyttä ja näki hometäplät sosiaalisina häpeäpilkkuina, lian vaarana, merkkinä sorrosta, sairaudesta ja moraalisesta rappiosta. 1800-luvun puolessa välissä lääkäri John Snow osoitti, että kolera leviää saastuneen juomaveden välityksellä, ja että vettä suodattamalla ja keittämällä koleraa voitiin hillitä. Mikrobiteoria alkoi saavuttaa yleistä hyväksyntää ja epidemiologia kehittyä. Nyt pyrittiin eroon romantiikan hämyisistä, upottavista, rappeutuneista ja rapistuneista huoneista ja kuvista. Koristeellisista sisustuselementeistä tuli ’pölynkerääjiä’ ja tautipesäkkeitä, joita keskiluokkaisen kodin oli syytä visusti välttää. Auringon valon piti virrata esteettä tiloihin, paksut musliiniverhot vaihdettiin kevyempiin ja pestäviin. Muutos ei ollut yksisuuntainen tai yksiääninen, mutta Cleere näkee selkeän yhteyden hygieniaopin ja esteettisen maun välillä. Kun terveys ja puhtaus nousivat keskeisiksi arvoiksi kaupunkisuunnittelussa, lääketieteessä, kodeissa, sisustuksessa ja arjessa, ne myös vaikuttivat yleisön makuarvostelmiin ja muokkasivat taidetta ja estetiikkaa.

Cleere näkee, että romantiikan subliimia vastaan asettunut hygienia muotoutui ’puhtaan’ modernismin estetiikaksi 1900-luvulla. Siirtymä virtaviivaiseen ja saumattomaan modernismiin taiteessa ja arkkitehtuurissa ei ehkä ollutkaan niinkään suuri taiteellinen vallankumous vaan viktoriaanisen puhtaus- ja hygieniareformin väistämätön seuraus.  Uuden estetiikan syntyyn vaikutti porvariston likafobia, pelko urbaanin saastan tunkeutumisesta porvarilliseen kotiin. Puhtaus- ja hygieniaoppi ja hyvä taidemaku ovat Cleeren mukaan yhteenkietoutuneempia kuin usein osaamme ajatella. Esteettinen kehitys ja tieteelliset löydöt eivät ole toisistaan riippumattomia, täysin erillisiä kulttuurisen muutoksen voimia, vaikka juuri modernistisen taiteen teoreetikot ajatuksillaan sekä taiteen että taidelajien puhtaudesta koettivat niin väittää.

Jälkimodernin voidaan nähdä tuoneen sotkuisuuden, limittyvyyden ja lian takaisin osaksi taiteen aluetta. Teatteri, modernin tuomitsemana lajisekasikiönä, muuttui ongelmasta mahdollisuudeksi. Esitys ja esittävyys alkoivat nousta sanastoon esittävien taiteiden ulkopuolellakin. Puhutaan esityksellisestä käänteestä. Lajityyppienvälisyyksistä ja monialaisuudesta tuli arvo. Jälkimodernin epäpuhtaudet ovat osa taiteen hygieniadiskurssia, eivät siitä irrottautumista.

Filosofi Roberto Esposito pitää immuniteettiä ja immuuniutta, koskemattomuutta ja vastustuskykyä monissa eri merkityksissään, yhtenä modernin keskeisimmistä käsitteistä. Moderni ihminen näkee itsensä niin monille vaaroille altistuneena, että kokee tarpeelliseksi rakentaa immuniteettisuojaa aktiivisesti tukeutumatta yksinomaan Jumalalta tulevaan pelastukseen. Elämme yhteisössä (communitas), mutta samalla rakennamme suojaa erottautumalla ja eristäytymällä koskemattomuuteen (immunitas). Esposito huomauttaa, että immuunius on kuitenkin aina ambivalenttia: suojatessaan se samalla kehittää ja luo omia riskejään ja vaarojaan. Pandemiakriisin kohdalla hänkin on nostanut esiin eri alueiden, erityisesti politiikan ja lääketieteen yhteenkietoutumisen. Meistä on nyt kaikista tullut kansalaisina potilaita, jatkuvan huolenpidon tarvitsijoita. Ihmisten välistä kanssakäymistä lähestytään nyt nimenomaan immuuniuden, suojautumisen ja puolustuksen kautta.  Puhe sosiaalisesta etäisyydestä (social distancing) on Espositon mukaan paradoksaalista, koska etäisyyden ottaminen luo nimenomaan epäsosiaalisuutta. Hän puhuu balanssin löytämisestä: meillä on kaikilla immuunijärjestelmämme ja tarvitsemme suojaa, mutta sosiaaliset suhteet ovat toisaalta keskeinen piirre ihmisenä olemisessa. Yhteiskuntaa ei voi perustaa pelkkään paljaaseen elämään, selviytymiseen.

Nyt istun kotona ruudun äärellä. Vaihdan tiuhaan käsipyyhkeitä. Käytän maskia ja käsidesiä. Vältän kokoontumisia. Peruin tekeillä olevan esityksen, enkä tapaa työryhmäni kanssa. Emme möyri studion lattialla tai toistemme päällä. Olen perheen kanssa, mökkeilemme. Käyn lenkillä ja keitän vihreää teetä, osallistun Taideyliopistoon joogatunneille, teen mustikkasmoothien. Osallistun virtuaalikonferensseihin ja seminaareihin, istun, keskustelen ja luen. Välillä juon nopeaan tahtiin kolme lasia punaviiniä ja tunnen oudon kehomuistuman jostain levottomasta. Otan ison lasin sitruunavettä ja menen nukkumaan. Odotan.

Taiteilijat eivät yleisestikään riehu toreilla ja turuilla, unohda turvavälejä, tee maskeista vitsejä, tai järjestä pimeitä tapahtumia, saati uskomushoitoleirejä. Itsensä hillitsevän, järkevän, parhaaseen tieteelliseen tietoon uskovan ja maltillisen taiteilijan ihanne on vahva. Sisäänpäin suuntautunutta ahdistusta saa olla, sitä hoidetaan ja pidetään aisoissa. Yli äyräiden roiskuva taiteilijapersoona, joka riehuisi maski takataskuun unohtuneena, maalailisi määräyksistä välittämättä suurin sanoin ja sylki roiskuen, olisi kuin menneiden aikojen dinosaurus, virtahepo taiteen tuulikaapissa, jonka taideopinnoista ja momentumista alkaa jo olla aikaa. Samasta maskittomasta suusta saisi pelätä tulevan muutakin aikaan ja paikkaan sopimatonta kuin sylkipisarat. Tuntemani Taideyliopiston kollegat hengittävät rauhallisesti, puhuvat maltillisesti, huolehtivat omalta osaltaan ja ottavat huomioon. Heillä on kullakin oma maskinsa, lähipiirinsä, koronakuplansa, etätyöpisteensä, ysköskantamansa ja sylkipisaransa. Heitä ottaa välillä päähän, huolestuttaa ja ahdistaa, mutta he eivät pursua, ryöppyä ja roisku holtittomina. Vitutus sublimoidaan somepäivitykseen, jossa tunne on kyllä mainittu, mutta pääosassa on hyvin jäsennelty ja ajateltu asia. He osoittavat yhteisöllisyyttä noudattamalla, suojaamalla ja pitämällä huolta.

Joillekin taiteen alalla toimijoille tämänhetkinen järjestely on suhteellisen kivuton, jopa sopiva. Jos etätyö jotenkin onnistuu, omassa kuplassa riittää lämpöä, turvaa, ravintoa ja läheisiä, voi olla hyvä ottaa aikalisä, katsoa rauhassa. Toipua. ”Time out”, huutavat ne, joilla oli muutenkin sen aika, liikaa, täyttä ja paljon. Nyt ei muu auta, eihän? Mutta hekin odottavat, yhtä kaikki.

Mitä sitten on odotettavissa? En tiedä, mutta Cleeren tapa nähdä yhteyksiä on mielestäni merkityksellinen. Uskon että taiteen, turvavälien ja käsidesin liitolla voi olla yllättävämpiä seurauksia kuin nyt tulevaisuuspuheissa esiin nousseet taiteen digiloikka ja taiteilijoiden alanvaihdot. Jos terveyden ja puhtauden normisto muuttuu, ei esteettisen alue pysy koskemattomana. Vaikka palaisimme kehollisesti jaetun tilan ja kosketuksen salliviin esityksiin, voi silti olla, että sekä katsojien että tekijöiden arvot ja odotukset ovat toiset kuin ennen pandemian alkua. Enkä näe, että se olisi muutos, jonka voi ennustaa, jonne voi loikata, ja joka siten muuttuisi hallituksi ja kivuttomaksi. Se on elettävä läpi suttuisesti, kehollisesti, erittäen ja haparoiden – niin taiteessa kuin muissakin toisiinsa limittyneissä maailman hahmottamisen, ymmärtämisen, tietämisen, koettelun ja kokemisen tavoissa. Taiteen toimijuus voi olla reaktiivisen lisäksi myös aktiivista, muutoksia käynnistävää. Se ei kuitenkaan ole innovatiivisia loikkia tyhjiössä, kilpajuoksussa voittamista tai pelastautumista eroon maailmasta.

Nora Rinne

Lähteitä:

Angela Bartramin teoksista: angelabartram.com

Eileen Cleere: ”Victorian Dust Traps”. William A. Cohenin ja Ryan Johnsonin toimittamassa teoksessa Filth: Dirt, Disgust, and Modern Life, sivut 133-154. Minneapolis & London: University of Minnesota Press. 2005.

Eileen Cleere: The Sanitary Arts: Aesthetic Culture and the Victorian Cleanliness Campaigns. Columbus: The Ohio State University Press. 2014.

“The Biopolitics of Immunity in Times of COVID-19: An Interview with Roberto Esposito.” Haastattelijana Tim Christiaens. 16.6.2020. Antipode online. https://antipodeonline.org/2020/06/16/interview-with-roberto-esposito/

Kommentoi Facebookissa
  • 14.5.2021
  • Kirjoittanut Taiteen paikka
  • Kuvat Nora Rinne ja Louna-Tuuli Luukka